Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ester haluaa olla tavoitettavissa, matalien kynnysten takana aina silloinkin, kun mies katkaisee  suhteen. Olofin häilyvyydessä kun mikään ei ole pysyvää.

Ester haluaa olla tavoitettavissa, matalien kynnysten takana aina silloinkin, kun mies katkaisee suhteen. Olofin häilyvyydessä kun mikään ei ole pysyvää.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on jatkoa Lena Anderssonin vuonna 2012 Augustprisetillä palkitulle romaanille Omavaltaista menettelyä. Päähenkilö on sama: älykäs, loogisesti ajatteleva sanojen ja kielen ammattilainen, esseisti, runoilija ja näytelmäkirjailija Ester Nilsson. Esterille on siunautunut riittämiin myös ulkoisia avuja, mutta hän erehtyy hullaantumaan varattuun ja muutenkin täysin väärään mieheen, pinnalliseen ja piittaamattomaan.

Lena Andersson tekee henkilöanalyysini ja psykologiset päätelmäni tyhjiksi. Hänen romaaninsa on näet liki kokonaisuudessaan päähenkilön vatvomaa värikylläistä suhdeanalyysia ja hän erittelee Esterin louhikkoista suhdetta naimisissa olevaan näyttelijä-ohjaaja Olof Steniin paitsi kekseliään älyllisesti, kielikuviltaan minulle ylittämättömästi.

Kirja kertoo rakastumisesta ja hullaantumisesta, missä rakkaudennälkä ja läheisyyden kaipuu toiseen ylittää muut tarpeet ja arvostukset. Se kertoo suhteesta, joka on tasapainossa vain ajoittain, sen verran, että se saa ravintoa jatkuakseen. Ja se kertoo toisen osapuolen yliotteesta rakkaussuhteessa, kuten tässä toiveita uudelleen herättäneen tapaamisen päätteeksi:
He suukottivat hyvästiksi. Ester meni kotiin ja tunsi seinien kaatuvan päälleen kuin sellissä. Ihoon koski kaikkialta. Hän makasi lattialla ja uikutti. Fyysisen kosketuksen puute tuntui pahimmalta silloin, kun se oli ollut lähellä mutta saavuttamattomissa.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on paljon yhteistä aiemman romaanin kanssa, mutta toisinto se ei ole. Miehet ovat erilaiset. Ester on oppinut edellisestä kiduttavasta, näivettävästä ja kalpeasta suhteestaan eikä suurin surminkaan halua toiseksi naiseksi. Hän haluaa rakastetustaan aviomiehen, jonka viereltä voi herätä aamuisin. Silti itsepetoksen seurauksena hän ajautuu juuri siksi, toiseksi naiseksi.

Kolme vuotta kestävä salainen suhde käynnistyy vaivalloisen hitaasti, mutta muuttuu tiheäksi, intensiiviseksi eroottiseksi, mutta myös ammatilliseksikin suhteeksi. Ebba-vaimostaan Olof Sten ei halua erota, vaikka Ester etsii sen merkkejä viikosta ja kuukaudesta toiseen ja uskoo löytävänsä. Ester analysoi, erittelee ja tulkitsee toisen käyttäytymistä, sanoja ja sävyjä pakkomielteisesti ja  kytkee siihen myös useimmat ystävänsä, mutta hän tekee aina itselleen edullisimman tulkinnan. ”Hyvin janoisena juo vaikka myrkytettyä vettä.”

Esterin usko vastarakkauteen ei hevin horju. Toinen vain annostelee ja varjelee tunteitaan eikä toisen ”tukahdutettua fyysistä kaipausta ja salavihkaista kiintymystä” voi todistaa. Ester itse ei pelaa rakkauden valtapeliä tai kissa–hiiri-leikkiä, vaan on rakastamalleen miehelle avoin. Hän kokee, että hänellä on siihen varaa. Mutta etsiessään yhteisiä hetkiä ja yhteistä aikaa hän sortuu raivostuttavaan naiiviuteen, kuten ostamaan auton vain voidakseen kuskata rakastettuaan tämän työkeikolla vaikka maan toiselle laidalle, milloin vain. Hän on aina valmis.

Olof on persoonana häilyvä ja epävakaa. Odottaa päätöstä avioerosta Ester tulkitsee sen aina olevan vain nurkan takana:

Säilyttääkseen arvionsa realistisina Ester oli usein pohtinut kysymyksiä, jotka alkoivat nyt jauhaa hänen tietoisuutensa taka-alueilla. Ne kuuluivat: Onko ihmisellä oikeus synnyttää perusteettomia odotuksia? Ei. Tietääkö Olof synnyttävänsä niitä? Tietää. Miksi hän sitten tekee niin?
Yksi: Hän on ihastunut, mutta ei ole tehnyt päätöstä.
Kaksi: Hän on ihastunut eikä voi pidättäytyä vaikka on tehnyt päätöksen.
Kolme: Hän huvittelee ja nauttii siitä mitä on tarjolla, ja jos ei hyväksy sitä, täytyy pyytää häntä lopettamaan.
Kaikkina vuosinaan Olofin kanssa Ester oli lähestulkoon vakuuttunut siitä, että ensimmäinen vaihtoehto oli oikea.

Psykologiana kirjoista Ester tunnistaa Olofin ”patologiseksi ambivalenssiluonteeksi”, tuntee Olofin heikkoudet ja virheet läpikotaisin mutta rakastaa niistä huolimatta. Rakkauden  ”palapelistä” tuntuu aina vain puuttuvan yksi kaiken selittävä pala, ikään kuin Olof olisi jyrkkine mielialavaihteluineen, ristiriitaisine käyttäytymisineen, vetämisineen ja työntämisineen näyttelijä omassa näytelmässään.

Pari kertaa Andersson ottaa analyysin kielikuvaksi pankkitilin saldon. Näin Ester kuvaa Olofia tälle itselleen:

”Sinun sisälläsi on tili, jolla tapahtuu automaattisesti tilitapahtumia. Tiedät tilisi saldon äyrin tarkkuudella, ja sen perusteella päätät, miten käyttäydyt minua kohtaan: täytyykö sinun tehdä talletuksia vai nostoja tai voitko olla tekemättä mitään, täytyykö sinun olla huomaavaisempi vai voitko olla ivallinen, kylmä ja välinpitämätön. Jokaisen sisällä on tällainen tili, kaikki ihmiset tarkkailevat, missä kulkevat rajat sille, milloin täytyy panostaa ja milloin voi ottaa rennosti, milloin voi tehdä nostoja tai tallennuksia. Sinun pääomakalibraattorisi on kuitenkin paljon tarkempi hienosäätö kuin useimmilla muilla, ja moraaliset arviot vaikuttavat siihen vähemmän.”

Ester muuttuu suhteen myötä ironisemmaksi ja kriittisemmäksi ja näkee myös itsensä itsensä ulkopuolelta. Hän osaa eritellä suhdetta, muttei vapautua siitä. Hän ei oikeasti halua sellaista miestä, jonka vuoksi ja jonka saadakseen hän taistelee. Kun hän ottaa päättäväisesti Olofista etäisyyttä, hän tuntee aluksi itsensä vapaaksi, mutta jo parin viikon päästä:

Vapaudesta oli tullut epävapautta, puhtaus oli kääntynyt askeesiksi. Päätös luopumisesta oli ollut vapauttava, mutta päätöksen kanssa eläminen oli kahlitsevaa. Ja kahleissa tehtiin uusi vapauspäätös, että huumeen käyttö alettaisiin uudelleen. Kellon lyödessä kaksitoista savukerasia heitettiin roskakoriin, mutta seuraavana päivänä se kaivettiin taas esiin, ja se tuntui yhtä ihanalta kuin pois heittäminen.

Suhde päättyy aikanaan – kolmiodraaman kaikkien osapuolten kannalta onnettomasti. Olof rakentaa oman todellisuutensa ja aloittaa raivoisan pidikkeettömästi mustamaalata Esteriä, kieltää monivuotisen suhteen ja kutistaa sen marttyymäisissä puheissaan yhdeksi heikon hetken syrjähypykseen. Ester on tehnyt ratkaisunsa, jolla pakottaisi Olofin tekemään omansa, mutta pelaaminen upporikasta tai rutiköyhää johti suhteen päättymiseen. Vielä pitkään ”hänen ambutoitu toivonsa säteili haamusärkyä”.

Lopussa Lena Andersson yllättää vilauttamalla Esterin palapelistä puuttuvaa palaa: hän tuo tili ja saldo -kielipelin Ebban ja Olofin rikkoutuneeseen avioliittoon. Lukijan pääteltäväksi jää, onko ”pääomakalibraattorin” ankara käyttäjä sittenkin vaimo suhteessaan mieheensä vai onko Olof rakentanut romahtaneen minänsä rippeiden suojaksi valhetodellisuuden myös aviosuhteessaan. Hänestä ei ole vastuunkantajaksi.

Jos haluaa anatomian oppitunnin rakkausriippuvuudesta, molemmat Lena Anderssonin romaanit ovat siihen tarpeeseen erinomaisia.

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Siltala 2015, 332 sivua. Suomennos Sanna Manninen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s