Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta

Älykäs ja lukijan palkitseva kirja rakkaudesta, vallasta ja pakkomielteestä

Älykäs ja lukijan palkitseva kirja rakkaudesta, vallasta ja pakkomielteestä

Miten olin saattanut kävellä tämän kirjan ohi! Löysin sen nyt, kun SE tuli luokseni. Lukiessani kiinnostukseni muuttui ihastukseksi, joka voimistui edetessäni. Sitten pysähdyin silmäämään sisäkansitekstiä: Kirja on voittanut vuonna 2013 August-palkinnon. Eipä ihme!

Nyt Lena Andersson on tulossa Helsinkiin. Hän keskustelee Jörn Donnerin kanssa rakkaudesta lauantaina 23. toukokuuta Helsinki LIT -tapahtumassa Savoy-teatterissa. Keskustelu on ruotsinkielinen. Aion mennä kuultelemaan häntä – ja ymmärtää mitä ymmärrän.

Omavaltaista menettelyä on kertomus epätasa-arvoisesta, sokaisevasta rakkaudesta, korventavasta intohimosta ja pakkomielteisestä käyttäytymisestä, toivosta ja itselle valehtelemisesta. Luulen, että useimmilla on elämänhistoriassaan tällainen hullaannuttava ja hallitsematon rakastumisen kokemus.

Ester Nilssonilta tilataan esitelmä tunnetun ja arvostetun kuvataiteilija Hugo Raskin tuotannosta ja elämästä. Ester onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Taiteilija itse hehkuu mielihyvää ja syntyy ensikontakti. Esitelmän seurauksena arvostettu aikakausilehti tilaa Esteriltä taiteilijan henkilöhaastattelun lyhyellä toimitusajalla. Motivoitunut ja virittäytynyt Ester Nilsson onnistuu myös siinä.

Jo ensi kohtaamisella seminaarissa Ester on tajunnut rakastuneensa pidikkeettömästi Hugo Raskiin. Sen vaistoaa myös avopuoliso Per, joka tiukkaa selitystä, ja avoliitto ajaa karille.

Lena Andersson (s. 1970) saapuu Helsinki LIT -kirjallisuustapahtumaan 23.5.

Lena Andersson (s. 1970) saapuu Helsinki LIT -kirjallisuustapahtumaan 23.5.

Lena Andersson kuvaa Ester Nilssonin ja Hugo Raskin suhdetta koko kirjan mitassa. Ester on älykäs, ajattelussaan filosofisesti etenevä loogikko, Hugo Rask kritisoi taiteessaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa niissä voimakkaasti kantaa. He löytävät ravintolaillallisilla viinilasin äärellä toisensa antoisissa, pitkissä keskusteluissa. Hugo katsoo aina syvälle silmiin, hänen silmänsä ovat kostean lämpimät ja hipaisut merkityksellisiä.

Älyllisesti Ester tajuaa Hugon yhteiskuntakriittisyyden valheellisuuden, petoksen ja pinnallisuuden, mutta se tekee rakastetusta hänen silmissään vain inhimillisemmän.

Suhde ei etene poskisuukkoa pidemmälle, vaikka Ester on intohimossaan palaa poroksi. Hugon ateljeessa työskentelevä esikunta suhtautuu Esteriin huonosti peitellyn ylimielisesti ja halveksivasti. Vasta kuukausien jälkeen Ester ja Hugo rakastelevat, useamman kerran. Mutta sen jälkeinen täydellisyys jää puuttumaan: puuttuu yhteinen aika, yhteinen aamiainen, yhteinen onnellisuudentunne, yhteinen koetun jakaminen, sopiminen seuraavasta tapaamisesta. Puuttuvat puhelinsoitot ja tekstiviestit.

Lisäksi Hugo alkaa ottaa julmasti ja laskelmoidusti etäisyyttä. Hän ei vastaa Esterin soittoihin, sähköposteihin tai tekstiviesteihin. Ester yrittää pidätellä itseään, mutta lopulta antaa myöten kuin alkoholisti – aina jonkin kehittelemänsä selityksen turvin.

Anderssonin kieli on poikkeuksellista. Se kertoo tapahtumista konkreettisesti, mutta rinnalla kulkee toinen kieli, imuvoimainen, yleistävämpi, abstraktimpi, älyllisesti haastavampi. Sanojen väkevä ilmaisuvoima sai minut välillä haukkomaan henkeä ja lukemaan lauseen uudelleen, silkasta nautinnonhalusta ja ihailusta.

”Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa”, Andersson kirjoittaa. Esteriltä kestää liian kauan tajuta se, että hän on saanut olla Hugolle läheinen vain niin kauan kuin ei tuntenut tätä. Hugolla kyse on ylivallasta, mihin purisi vain rakastavan ainoa ase: lakata rakastamasta.

Uusi välinpitämättömyys muuttaa valtatasapainoa ja rakkauden kohde pelkää näyttävänsä naurettavalta ja tavanomaiselta entisen ihailijansa silmissä.” Sen vuoksi, kun toinen on loittonemassa, rakkauden kohde tekee vaistomaisesti pienen lähentymisliikkeen, ilmeen, eleen tai itselle mitään merkitsemättömän, huolettoman lupauksen, johon toivo tarttuu aikailematta ja hanakasti. Toivo tarttuu myös ystäväkuoron ajattelemattomiin lohtusanoihin: ”Toivo hypähti kevytmielisesti Esterin sisälle.”

Henkilökohtaisen puheenaiheen uhatessa Hugo päästää hymisevän äänen, halusi lopettaa puhelun. Ester kuuli kaiken mitä hän tarvitsi tietää voidakseen lopullisesti ymmärtää, että hänen piti häipyä eikä ajatella tätä miestä enää koskaan. Sanoma ei kuitenkaan yltänyt autonomiseen tietojärjestelmään. Se jäi pinnallisemmalle tasolle, missä selitykset ottavat ravintonsa mistä ikinä saavat. Tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa on helpompi elää. − Ajattelin kysyä, lähtisitkö syömään, Ester sanoi vaisusti. − Tänäänkö? Minulle ei sovi!

Takerrumme toivoon, koska toivosta luopuminen johtaa arpapeliin ja koska haemme elämässä onnellisuutta: ”Kun loiseläin Toivo otetaan pois kantajastaan Isäntäeläimestä, kantaja joko kuolee tai pääsee vapaaksi.” Onni on vuorostaan harvoin onnen kokemuksessa, vaan se elää onnen odotuksessa ja Anderssonin mielestä lähes pelkästään siinä.

Lena Andersson kirjoittaa useamman kerran kirjassaan sanojen olemuksesta. Hän määrittelee rakkausromaaninsa jo alkulehdillä näin:
Tämän kertomuksen aiheena ovat hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näistä kuiluista kasvaa.”

Hänelle sanat eivät ole aikomusten ja totuuksien painavia monumentteja, vaan ääniä, joilla täytetään hiljaisuus. Olisiko siis Perin ja Esterin suhde jatkunut, jos Per ei olisi vaatinut totuutta ja rehellisyyttä sanoina:
”Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollisuus pitää luonaan ihminen, joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Tätä ei oivaltanut Ester-suhteessaan Per eikä sitä myöhemmin oivaltanut Hugo-suhteessaan Ester. Esterin sisäinen kompassi on sekaisin, neula heiluu ja osoittaa milloin mitäkin, kun Ester hakee järki- ja moraaliperustein oikeutusta riippuvuudelleen ja ajautuu lopulta johtopäätösten ja niiden kumoamisen kehään.

Lopulta Ester uskaltaa hypätä rakkautensa henkiseltä kielekkeeltä rotkoon: Hän tappaa toivon. Andersson viittaa vain välähdyksenomaisesti siihen, että saman sisäisen korvennuksen on kokenut myös Per, mutta vain hillinnyt itsensä Esteriä paremmin.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Siltala 2014, 214 sivua. Suomennos Sanna Manninen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s