Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen on kirjoittanut romaaninsa viiden vuoden välein. Kolmas ilmestyi tänä keväänä.

Elina Hirvonen on kirjoittanut romaaninsa viiden vuoden välein. 

Elina Hirvosen kolmannen romaanin, vuoden 2030 tienoille sijoittuvan Kun aika loppuu esikuvat on helppo tunnistaa: Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat, Anders Breivikin terrori-isku Oslossa ja Utøyan saarella kesällä 2011 sekä katolta ampuja Hyvinkäällä vuonna 2012.

Tarinan perusasetelma, ongelmallisen pojan suhde hänestä huolestuneeseen äitiin ja pojan puolelle asettuvaan, mutta itsensä ongelmista ulkoistavaan isään tuo mieleen myös Lionel Shriverin järkyttävän teoksen Poikani Kevin. Mutta siinä missä Kevin on läpeensä paha, Elina Hirvosen 31-vuotias ampuja Aslak on hauras, yksinäinen ja harhautunut, monella tapaa jopa suojaton.

Ei Aslak ollut luonnevikainen:
Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuokka piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.

Ville Tietäväisen suunnittelema kansi korostaa Aslakin omaa haurautta ja suojattomuutta.

Ville Tietäväisen suunnittelema kansi korostaa Aslakin omaa haurautta ja suojattomuutta.

Miksi luontokokemuksille herkästä Aslakista tulee tappaja, joka tähtää Lasipalatsin katolta tuntemattomia kadulla kulkijoita julkilausuttuna motiivina samanaikaisesti eri puolilla maapalloa toimivien muiden ampujien tavoin vähentää ihmisten määrää maailmassa? Aslak on älykäs. Voiko hän edes kaukaisen nettiystävänsä manipuloimana uskoa summittaisen ampumisen voimaan vaikuttaa väestömäärään tai manifestoida sen kasvua vastaan?

Elina Hirvonen pyrkii kirjansa mitassa rakentamaan ymmärrystä, miten yksilölliset terroristiset ratkaisut ovat sekä mahdollisia että todennäköisiä. On kyse yksilön minäkuvasta ja minän suhteesta ympäristöönsä, mutta tässä myös enemmästä: ympäristöaktiivisten sukupolvien tietoisuuden ja turhautumien periytymisestä ja kasautumisesta uusille sukupolville. Hirvosen romaanissa olemme viidentoista vuoden kuluttua puheissa samalla tasolla kuin nyt. Poliitikkoihin Laura-äiti, 59-vuotias ympäristöaktivisti ja vaikuttaja, on väsynyt ja pettynyt:

”Olisi tehnyt mieli paiskata koko joukko ulos siitä salista. Aikuiset ihmiset. Meidän päättäjät. Yhteiskunnan valiot. Istuvat siellä ja kettuilevat toisilleen, kun minä yritän selittää, miten ne voisivat säästää maailman edes suunnilleen siedettävänä myös omille lapsilleen. Pellet! Kysyvät itsestäänselvyyksiä ja jankuttavat faktoista, joista jokainen on väärin. Jauhavat oman puolueensa saavutuksista ja naljailevat muiden virheistä niin kuin koko ajan olisi vaalit!”

Aslakin ensimmäinen törmäysten kehä on perhepiiri. Vaikka äiti on rakastanut lapsiaan, perhe on jäänyt hänellä ja Eerik-aviomiehellä maailmanparannuksenkiireiden ja keskinäisten riitojen jalkoihin. Eivät lapset ole kuitenkaan laiminlyötyjä. Esikoinen, Aava, on saanut vanhemmistaan tarpeekseen ja lähtenyt maailmalle – lääkäriksi Somaliaan, konkreettiseen, mutta epätoivoiseen maailmanparannustyöhön siis − ja hän haluaa pysyä mahdollisimman kaukana kotoaan. Aava oli pikkuveljensä paras ystävä ja lämmin syli.

Toinen Aslakin törmäyksen kehä oli koulu. Aslakista tulee yksinäinen, sulkeutunut ja eristäytynyt, ja sellaisena hän pysyy murrosiän lyhytaikaista ystävyyttä lukuun ottamatta. Kohtalo sinetöityy ensimmäisen koulupäivän aamuna:

Kävelimme yhdessä koululle. Aslakilla oli uudet keltaiset farkut ja keltainen paita, jossa oli kilpa-auton kuvia. Hän oli valinnut vaatteensa itse, vertaillut eri yhdistelmiä ja kääntyillyt peilin edessä tavalla, joka sai Eerikin kiusaantumaan, vaikka hän ei sanonut siitä mitään…
Vähän ennen koulun porttia Aslak pysähtyi.
”Mitä nyt?” kysyin.
Aslak potki maata tennarin kärjellä ja viittasi kädellä koulun portille päin…
Näin sen, minkä Aslak oli nähnyt: kaikilla muilla oli kaveri. Kaikki muut tulivat kouluun ensimmäisenä päivänä jonkun toisen kanssa, isommat lapset kaveriporukoissa ja ekaluokkalaiset tiiviissä aikuisten ja lasten porukoissa, ystäväperheet yhdessä. Vain Aslak ja minä olimme kahden. Kukaan ei odottanut häntä portilla eikä kukaan kävelisi hänen kanssaan koulun ovesta sisään.

Aslakista tulee hauras sivullinen ja hän oppii kantamaan sisällään vihaa ja halveksuntaa muita ikäisiään kohtaan. Hän tekee myöhemmin luokkakavereistaan pilkkavideon, missä jokainen saa osansa. Tunnettua äitiään hän kasvuiässä ihailee ja tekee hänen kanssaan sykähdyttävän vaellusretken, mutta aikuistuttuaan masennus ja ylenkatse muita kohtaan saavat yliotteen:

Äitienpäivänä houkuttelin Aslakin brunssille keskustaan. Olin varannut pöydän vanhaan pankkisaliin remontoidusta ravintolasta, sen edessä tepasteli lokkeja ja sisällä istui tyylikkäästi pukeutuneita perheitä, joiden pienetkin lapset käyttäytyivät hyvin.
Minulla oli merenvihreä silkkimekko, Eerikillä suorat housut ja parempi paita, olin ostanut myös Aslakille uuden puseron. Hän tuli paikalle tukka rasvaisena ja iho steariinin kelmeänä, pukeutuneena nukkaantuneeseen, hielle haisevaan t-paitaan.

Hänen asuntonsa, mummin entinen kaksio, olisi konkreettinen sairaskertomus, mutta sinne hän ei ketään päästä. Siellä hänellä on internet ja öiset keskustelukumppanit. Hän vaihtaa Übermensch-nettinimensä Earthsongiksi ja tutustuu yllättävään, ihanaan ystävään, Saharafloweriin Libyassa. Saharaflowerilla ja hänellä synkkaa ja Saharaflower on kuvan perusteella kerrassaan suloinen. Ehkä hän vie joskus Saharaflowerin suomalaisiin metsiin. Mutta nyt ystävätär alkaa ehdotella radikaaleja tekoja, joissa olisi mukana muitakin. Aslak tuntee voiman virtaavan itseensä ja on valmis.

Saharaflower ei ollut libyalainen nuori nainen, vaan jotain vallan muuta. Mutta sitä Aslak ei ole koskaan tietämässä.

Kun aika loppuu
on tärkeä ja koskettava, romaanimuotoinen puheenvuoro terroriteoista, joihin varautumisessa olemme tässä nettiverkottumisen maailmassa entistä haavoittuvampia. Kirja on rakenteellisesti selkeämpi kuin viisi vuotta sitten ilmestynyt Kauimpana kuolemasta, joka on minulle yhä Hirvosen kirjoista paras ja tärkein. Mutta hieno kirja tämäkin!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015, 248 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s