Henning Mankell: Juoksuhiekka

Syöpään sairastuminen on katastrofi,  jonka pystyy tajuamaan vasta myöhemmin, kirjoittaa Henning Mankell.

Syöpään sairastuminen on katastrofi, jonka pystyy tajuamaan vasta myöhemmin, kirjoittaa Henning Mankell.

Vuosi sitten heti vapun jälkeen Henning Mankellin suoneen tiputettiin viimeinen erä solumyrkkyä. Muutamaa kuukautta aiemmin, uudenvuoden tietämillä hänen selkärangastaan oli diagnosoitu syöpä. Hän etsi ulospääsyä masennuksestaan ja pelostaan ja etsiytyi rakkaiden klassikkokirjojen äärelle. Hän alkoi myös kirjoittaa kirjaa kuolemasta, elämän oikullisuudesta, toivosta ja epätoivosta. Juoksuhiekan viimeiset sivut hän kirjoitti viime toukokuussa näihin aikoihin. Kirja ilmestyi suomeksi maaliskuussa.

Hän kertoo lapsuuden kauhukuvastaan ajautua jäätyneen järven tai joen jääkerroksen alle ja tukehtua:

”Kun sain tietää sairastavani syöpää, pelko palasi. Näin jälkikäteen voisin sanoa, että se iski minuun täysillä. Minuun iski nimenomaan juoksuhiekan pelko…
Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastausta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Epäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet luonani.”

Henning Mankell alkoi lukea Robinson Crusoeta.

Petollinen, varomattoman uhrinsa suonsilmän tavoin nielevä, myyttinen juoksuhiekka on kirjassa syövän symboli. 68 itsenäistä lukua sisältävä teos on retrospektiivinen, muttei kuitenkaan elämänkerta. Siinä kirjailijan kuoleman horisontteina ovat yhtälailla inhimilliset kulttuurit pitkässä aikaperspektiivissä kuin yksittäisten ihmisten elämän arvaamattomuus. Omassa elämässään hän katsoo taaksepäin, muistoihinsa ja muistikuviinsa, jotka hakevat tarttumapintaa elämään, ihmisarvoon ja kuoleman mysteerioon.

Hän kertoo monissa luvuissa tarinoita ihmisen kamppailusta kuolemaa vastaan, kohtuuttomista taudeista, jotka nujertavat, kuten 20-vuotiaana lavantautiin menehtyneen, tavattoman lahjakkaan saksalaisen kirjailijan Georg Büchnerin, Woyzeckin ja Dantonin kuoleman kirjoittajan, sekä nuoren tuntemattoman nuorukaisen kuolemasta, joka tuli varoittamatta, suoraan hänen tuulilasilleen.

Juoksuhiekka on Moraalin Korkea Veisu, missä yhden ihmisen syöpäsairaus ja elimistöön pumpattavat myrkyt laajenevat ihmiskunnan kohtalonkysymysten eettiseksi pohdinnaksi. Muutaman sukupolven aikana aikaansaadut ja kalliouumeniin kätkettävät ydinjätteet muuttuvat vaarattomiksi 100 000 vuodessa. Se on käsittämättömän pitkä aika. Mutta Mankell havainnollistaa ennustettavissa olevan jääkauden ja sen seurauksena kulttuurin täystuhon. Hitaasti kehittyvä ja elämisen edellytykset hävittävä jääkausi ajoittuu laskelmien mukaan 10000−50000 vuoden haarukkaan:

”Meidän tapauksessamme voi kuitenkin sanoa, että olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme.
Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael.
Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles.
Jätämme jälkeemme jotain aivan muuta.
Kun kaikki muu sivilisaatiomme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy. Voyager-avaruusluotaimet ikuisella matkallaan ulkoavaruudessa ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.”

Kun tuntemamme kulttuurin päällä on liki kilometrin paksuinen jääpeite, ”kaikki on jauhautunut mitäänsanomattomaksi murskaksi vailla identiteettiä. Jään alla lepää läpeensä mykkä maailma”, kunnes − niin, kunnes alkaa hidas lämpeneminen, jää väistyy ja ihminen aloittaa alusta. Tuolle valtavalle ajanjaksolle, jolloin ydinjäte on yhä tappava myrkky, Mankell ei näe tuhoutuneesta kulttuurista toiseen siirrettäviä varoituskeinoja. Mutta ihmistä ovat aina kiinnostaneet suojaa antavat luolat ja niiden kätköt. Tulevaisuuden ihmistä vaanii kallioluolissa Peto, jota ihminen ei tiedä pelätä.

Ydinjätteiden langettama, peruuttamaton uhka toistuu monissa kirjan itsenäisissä luvuissa, eri näkökulmista. Kysymys on Henning Mankellille ihmiskunnan suuri moraalinen kohtalonkysymys.

Mutta Mankell pohtii takautuvissa muistoissaan myös omaa moraaliaan. Toisinaan kyse on toteutuneista tilanteista, joissa hän muiden sivullisten tavoin olisi voinut puuttua näkemäänsä, mutta jättänyt sen tekemättä. Toisinaan kyse on kuvitteellisista tilanteista saattaa itsensä vaaraan, jopa hengenvaaraan. Niiden kautta hän pohtii ihmisen etiikkaa, sielua ja pahan paikkaa.

Tietenkään kaikki kirjan tarinat ja muistot eivät kosketa lukijaa samalla voimakkuudella. Mankell liikkuu osin lapsuudessaan, osin nuoruuden rakkauksissaan, matkustelee teatteriohjaajana Euroopassa sekä asuu ja tekee teatteria Afrikassa. Hän ottaa kantaa valtamerien kelluvia kaatopaikkoja vastaan ja luonnonvaraisten eläinten puolesta.
Ihmisten lähettämien radioaaltojen ja sähköimpulssien takia merten valaat ovat aina vain enemmän pökerryksissä ja eksyksissä.”

Suomi ei ollut omaperäinen edes kettutytöissä. Minkkejä on päästetty surutta luontoon myös eri puolilla Ruotsia ja sen seurauksena monet perinteiset pohjoiset vesilinnut, kuten haahka ja koskelot, ovat liki kadonneet munavarkaiden tuhojen seurauksena. Minkin kaltaisten vieraslajien leviäminen ihmisen tahallisen käyttäytymisen aikaansaamana on yksi Mankellin sydämen päälle käypä kehitys.

Mutta Mankellin mukaan kissa ei tiedä, mikä on elämä tai kuolema ja eläinten elämä on (”meidän mielestämme”) absoluuttisen ajatonta.

Juoksuhiekan viehätys on sen eettisyydessä, omakohtaisuudessa, aihekirjon maantieteellisessä ja ajallisessa laajuudessa, elämänviisaudessa, kirjoittajan sivistyneisyydessä sekä muutamissa erityisen vavahduttavissa tarinoissa. Elämää ja elämän säilyttämistä käsitelleessään hän kirjoittaa muiden muassa Pääsiäissaarten kulttuurin tuhoutumisesta vieraslajin tuontiin saarille, isorokkorokotuksen keksineestä englantilaisesta maalaislääkäri Edward Jenneristä, nuoren naisen AIDS-kuolemasta Maputossa Afrikassa, uskonnosta (asettuen itse sen ulkopuolella), ajasta ja ikuisuudesta, ajattelun vapaudesta ja ihmisten välisestä eriarvoisuudesta.

Vaikka kirja on kirjoitettu kuoleman vähitellen vaalenevassa varjossa, se on hyvin antoisa ja palkitsee lukijansa. Henning Mankell on kiehtova kertoja ja älykäs ajattelija.

Henning Mankell: Juoksuhiekka. Otava 2015, 374 sivua. Suomennos Tuula Kojo.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Henning Mankell: Juoksuhiekka

  1. Ilona Tikkanen sanoo:

    Todella loistava arvostelu, Anneli! Aion heti hankkia Lentohiekan luettavaksi, niin mielenkiintoiseti ja melenkiintoiseksi on Anneli kirjan meille esitellyt.

    Ilona Tikkanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s