Kari Hotakainen: Kantaja

Kantaja on velmu kirja yksinäisyydestä ja rakkaudennälästä.

Kantaja on velmu kirja yksinäisyydestä ja rakkaudennälästä.

Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjaidea on nokkela. Ostamalla ainakin tietyn summan edestä kirjoja – vähimmäisostos on nyt vain 15 euroa – saa kaupan päällisiksi nimikkokirjan. Tällä kertaa se on Kari Hotakaisen Kantaja. Kirjan ja ruusun päivän jälkeen kirja katoaa kaupoista, lopullisesti.

Onneksi ei kuitenkaan lukijoilta. Googlasin kirjastopalvelu Helmetiä ja aikaisempia nimikkokirjoja, Tuomas Kyrön Miniää (2012), Jari Tervon Jarrusukkaa (2013) ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (2014) saa kirjastoista.

Vaikka nimikkokirja tuntuu leikittelevän kirjan kuolevaisuudella ja kuolemattomuudella, se edistää kirjamyyntiä yleensä. Kirjakauppaliiton mukaan nimikkokirjat yltävät 30 000 kirjan jakeluluun. Voisiko se olla totta? Ei Helsingin suurissa kirjakaupoissa ihan niin hurja ryysis ollut, vaikka vilkasta kyllä. Jääkö ”ilmainen” kylkiäiskirja ostettua kirjaa helpommin lukematta, tiedä tuota.

Luin Hotakaisen Kantajan yhden illan ja aamun aikana, sillä velmu, empaattinen, surullinen ja hauska tarina imaisi mukaan heti.

Tukevasti keski-ikään ehtinyt entinen teoreettisen filosofian opiskelija on saanut juuri sen kaltaista leipätyötä, kuin ”pään pehmentävä” ainevalinta oikeuttaa: hän on päässyt suntion määräaikaisapulaiseksi hautausmaalle. Timo Kallio haravoi hautoja, kaivaa suntion apuna hautoja, joihin kaivurilla ei juurien vuoksi pääse, ja kantajien puuttuessa auttaa yksinäisten, elämän hylkäämien orpopirujen maan poveen saatossa.

Yksinäinen Timo on jumittunut menneisyyteensä. Mutta hänellä on vilkas mielikuvitus. ”Vienosti kalmanhajuinen” ammatti (ilmaisu Hotakaisen) johdattaa empaattisen apukantajan teoreettisen filosofian abstraktioista käytännön filosofiaan: hän alkaa kirjoitella iltaisin muistokirjoituksia niille vainajille, joista ei tunnu jääneen mitään muistoja ja joita kukaan ei näytä kaipaavan.

Hän antaa elämän entiselle sekatyömiehelle ja asunnottomalle pultsarille Veikko Riukuaidalle, tyttärensä nuoruuden tuhonneelle Einolle, epäoikeudenmukaisesti työpaikkansa menettäneelle keittäjä Selma Kähköselle ja nuoruutensa luokkakaverille, kauniille ja villille Hannelelle.
Muistokirjoituksista tulee täydellisiä kirjallisia luomuksia. Pieni katkelma Einon nekrologista:

”Eino vihasi kukkia, kakkuja, läheisiään ja elämää. Työnsä hän teki karusti ja nopeasti, työn ulkopuolella hän keskittyi pilaamaan muiden elämän. Hänen perusnegatiivisuutensa pohjautui luontaiseen ihmisvihaan, joka oli saanut alkunsa jo elämän varhaisvuosina. Hän oli orpopoika, joka kierteli ihmisten nurkissa kuin sinne tänne lakaistava roska. Tältä pohjalta ponnistaneena Eino omaksui tylyn maailmankuvan.”

Suntio, Timoa iäkkäämpi nainen, omaksuu huolestuneen äidillisen asenteen, varoittaa hautausmaan salakavalasta uhasta mielenterveydelle ja kehottaa apulaistaan etsimään vastapainoksi harrastuksia. Hänen oma intohimonsa ovat ravit ja raviveikkaus. Näin suntio filosofoi:

− Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yksi keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Yli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.
− En ihan saa kiinni nyt.
− Tasapaino. Siitä on kyse elämässä. Sulla ei oo tasapainoa tällä hetkellä. Kuolleet vetää sua alas.

Tottahan Timo saa elämänohjeita muualtakin, kuten koiraansa ulkoiluttavalta naiselta koirapuistossa:

Nainen punastui. Toivoin, että hän olisi lähtenyt kömmähdyksensä siivittämänä, mutta hän pääsi yli hämmennyksestään ja kannusti minua yhä syvemmälle koiruuteen kertomalla, että koiranomistajana minulle aukeaisi uusi sosiaalinen verkosto. Hän kehui löytäneensä oman miehensä koirien hautausmaalta.
− Toista parin sadan metrin päästä. Siellä se Mauri makaa.
− Sinun miehesi?
− Eikun hänen koiransa. Se jota hän oli hautaamassa kun satuin paikalle.
Nainen kertoi elämänsä rakkaustarinan piinallisen tarkasti. Sain kuulla, että kyseisenä iltana hän oli ollut viemässä luuta edellisen koiransa Mörön haudalle. Mies oli seissut vieressä olevan aukinaisen haudan vierellä ja lausunut Kirsi Kunnaksen runoa Maurille
.

Rakkaudesta, rakkaudennälästä ja rakkauskokemusten niukkuudesta tässäkin tarinassa on kyse. Teoreettista tai käytännön filosofiaa parhaimmillaan on se, että nuoruuden lyhytikäinen ja ainoa rakkaussuhde huutaa jatkoa, jotta Timo irtautuisi menneisyydestä ja suuntaisi vihdoin tulevaisuuteen.
Kari Hotakainen antaa toivoa sankarinsa pyrinnössä tavata elämässä rähjääntynyt nuoruuden rakkauden kohde, Hannele. ”Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään, mutta se voi tarkoittaa kaikkea.”

Nautin suuresti lukemastani. Kantajaa saa vielä lauantain 25.4. kirjaostojen kylkiäisenä.

Kari Hotakainen: Kantaja. 140 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s