Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa

Muusikoiden käy huonosti, kun he joutuvat väijytykseen, mutta niin joutuu ennen heitä myös autolastillinen lottia.

Muusikoiden käy huonosti, kun he joutuvat väijytykseen, mutta niin joutuu ennen heitä myös autolastillinen lottia.

Kaksi aurinkoa on Kauko Röyhkän romaani vuodelta 1996. Sitä luonnehdittiin tuolloin hänen läpimurtoromaanikseen. Tänä keväänä Like julkaisi kirjan uudelleen. Minun Röyhkä-tuntemukseni on kapealla pohjalla: olin lukenut vain vuonna 1980 ilmestyneen esikoisromaanin Tien laidalla Waterloo, ja pitänyt siitä.

Kaksi aurinkoa kertoo viihdemuusikoista ja sijoittuu sotavuosiin. Mutta ennen kuin muusikkoryhmä pääsee herkistämään koti-ikävää potevia suomalaissotilaita Äänislinnassa Kodin kynttilöillä ja Äänisen aalloilla, lukija joutuu liki sadan alkusivun mitassa rankkaan rumputuleen: Röyhkä vyöryttää sivuilla väkivaltaa, seksisikailua, kultti-irstailua, okkultismia, rivoutta ja moraalittomuutta sellaisena tihentymänä, että lukija alkaa epäillä, oliko lukuvalinta sittenkään kovin onnistunut.

Kirjan luettuani saatoin kuitenkin huomata pitäneeni siitä. Se on kiinnostavasti ja taitavasti kirjoitettu kuvaus ihmisessä rehottavasta pahasta, mutta myös kaiken jälkeen hengissä kituvasta hyvyydestä. Jos Röyhkä pyrki ihmisen pahuutta ja moraalittomuutta kuvaamalla luomaan vaikutelman väkivallan ja irstailun tympeästä vastenmielisyydestä, hän onnistui tavoitteessaan mainiosti.

Ei pahuus lymyä kaunokirjallisuudessa, minkään romaanin kansien sisällä. Se on keskellämme, monin eri variaatioin nykypäivänkin maailmantapahtumissa, raaempana ja mittasuhteiltaan massiivisempana.

Kirjan keskushenkilönä pidin testosteroniauraista Elistä, muusikkoa, joka on valmis sumeilemattomaan, mielijohteen ruokkimaan väkivaltaan ja joka on asettautunut moraalin ja etiikan ylä- ja ulkopuolelle. Elis ei tunnista pyhyyttä eikä kunnioita toisen pyhää. Pakoilleessaan Ruotsissa joutumista talvisotaan ja etsiessään viihdykkeekseen elämyksiä hän hommautuu salaiseen kulttilahkoon, jonka perversseihin menoihin kuuluvat muiden muassa istukka-ateriat ja pillualttarit.

Hänen naisystävänsä tarinan vuosina on nuori Tytti, joka repäisee itsensä irti lestadiolaisvanhemmistaan ja lähtee hetken mielijohteesta Eliksen kelkkaan. Hänestä tulee jatkosodan vuosina laulujentekijä ja muusikkoryhmän jäsen.

Romaanista kasvaa monessa mielessä pahuuden tutkielma. Väkivalta on kaikkialla, ei vähiten sodassa itsessään. Väkivalta pakenee julkisivuja Petroskoin laitaman keskitysleirillä, jonne on suljettu nälässä riutuva venäläinen väki. Kirjassakin se on vain kuriositeetti. Väkivalta ja ihmishengen arvottomuus on pelkistetyimmillään kolmen venäläisvangin teloituksessa, johon Elis on komennettu rangaistukseksi yhdeksi ampujista ja josta hän tekee röyhkeydellään ja raakuudellaan ”teloitusetiketit” rikkovan makaaberin näytelmän.

Teurastus on kuvottavaa, kun venäläiset ampuvat väijytyksistä autolastillisen lomalle lähteneitä lottia. Väkivalta saa tympeät mitat Marskin syntymäpäivänä, joka Petroskoissa repeytyy juomingeiksi. Kaksi vierailevaa saksalaista SS-miestä järjestää omat bakkanaalinsa raiskaamalla avointa ihmishalveksuntaa osoittaen heitä liehakoineen, naiivin suomalaisnaisen, neiti Lämsän. Ja pahuus huipentuu kirjan todellisen hyvän ihmisen, muusikko Tuure Harman, joutumiseen loppupuolella venäläisten käsiin ja kidutettavaksi Aunuksen liepeillä.

En silti kokenut kirjaa ahdistavaksi tai raskaaksi. Kerronnassa on myös runsaasti parodiaa. Röyhkä kuvaa neiti Lämsän omahyväiseksi, itsestään liikoja luulevaksi, laskelmoivaksi, kokemuksillaan rehvastelevaksi ja saksalaisia jumaloivaksi nousukkaaksi ja pyrkyriksi. Kuva on julma ja tarkka.

Kauko Röyhkä (s. 1959) on tuottelias ja monipuolinen rockmuusikko ja kirjailija.

Kauko Röyhkä (s. 1959) on tuottelias ja monipuolinen rockmuusikko ja kirjailija.

Pidän kuitenkin Kahta aurinkoa hyvin miehisenä kirjana. Varmastikaan Röyhkä ei hyväksy, saati ihannoi raiskausta. Mutta liioin kuvaus ei osoita ymmärrystä sitä tosiasiaa kohtaan, että raiskaus on paitsi raakaa väkivaltaa, myös sen kohteeksi joutuneelle aina myös mitä syvimmin traumaattinen kokemus, josta toivutaan jos yleensä toivutaan pitkän terapian tuloksena. Se on oman minuuden ja kehollisuuden syvää häpäisyä ja loukkausta. Siksi en nielaissut Röyhkän kumpaakaan raiskauskuvausta ikään kuin pidemmälle vietynä seksinä.

Tarinan useimmille muusikoille käy lopulta huonosti. He joutuvat venäläisväijytykseen, kun tieto suomalaisten vetäytymisestä ei tavoita heitä ajoissa. Kaksi heistä jää henkiin, toisistaan tietämättä. Toinen heistä on myöhemmin jazzmuusikkona menestyvä Tuure, joka kunnia-asianaan ja voimiensa viimeisillä rippeillä tekee hyvän työn tuomalla nuoren vepsäläistytön Irjan mukanaan Suomeen, ja toinen on Tytti, joka löytää itsestään lesbon. Römeästä ja miehisestä Elvirasta tulee liian nuorena ja väkivaltaisesti lestadiolaisvanhemmistaan itsenäistyneelle Tytille samalla kertaa äiti, isä ja rakastaja.

Kauko Röyhkä
: Kaksi aurinkoa. Like 2015, 336 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s