Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Kuten Venäjälläkin, myös Karkulahdessa naiset tarvitsevat toisiaan, pitivät toisistaan tai eivät.

Kuten Venäjälläkin, myös Karkulahdessa naiset tarvitsevat toisiaan, pitivät toisistaan tai eivät.

Piha on lumien sulamisen jäljiltä vielä savivelliä, kun Jaska tuo vastavihityn vaimonsa Veran Karkulahteen. On kevät 1996. Jaska on viisissä kymmenissä oleva naimaton miehenjurrakko, aikaansaamaton, kiltti ja kunnollinen, Vera kielitaidoton venakko, joka on luonut Jaskan puheista omia haavekuvia vastaavat kuvitelmansa – siitä vähästä minkä kielitaidottomana ymmärsi.
Mikään ei kuitenkaan ole kohdallaan. Anoppi ei ole lempeä vanhus, joka opettaisi hänelle suomalaisia leivontareseptejä, ja Velipuoli osoittautuu lapsen asteelle jääneeksi, vajaaälyiseksi aikamieheksi:

Talo on joskus ollut keltainen. Vihreä ulko-ovi riippuu vinossa. Portaat ovat betonia. Ylimmällä askelmalla rötköttää kumisaappaita ja emalivati, jossa näyttää olevan perunankuoria.
Vera katsoo toiseen suuntaan. Puut ovat suuria, rungot paksuja. Jossakin on joki, vaikka sitä ei näy.
Jaska silittää hänen selkäänsä.
− Kaikki voijaan laittaa uusiksi.

Jää laittamatta. Sisävessan Vera sentään saa, Karkulahdessa kun naapureista poiketen käytetään vielä ulkokäymälää. Ja hankitaan uusi sohva rispaantuneen tilalle ja verhot ikkunoihin. Outoahan se, kun ei ole verhoja. Paitsi anopin, Karkulahden Elisabetin kamarissa, talon ainoassa, missä ikkunoissa roikkuvat auringon haaleiksi polttamat, ohkaiset kankaat.

Ei Jaska laiska ole. Lehmät lypsetään ja maalaistalon työrutiinit hoidetaan. Polttopuiden teko on Jaskalle tuttua ja turvallista askaretta:
Kaiket päivät Jaska tekee töitä, vaikka sen selkä ja hartiat ovat kipeät. Se ajaa traktoria, kyntää ja karhitsee, tekee rehua ja kuivaa heinää ja pöllejä ja tukkeja ja rankoja ja halkoja.
Halkoja.
Halot täyttävät halkoliiterin, pyöräliiterin, autotallin, vanhan kanalan ja kaksi latoa. Peruskorjausta varten sahatut laudat ovat sinistyneet navetan taakse vuosia sitten.

Vera hakee Suomesta ja Karkulahdesta parempaa, mutta saa samaa vanhaa ja tajuaa pian olevansa umpikujassa. Tuon kaiken hän koki jo kasvuiässä, kun äiti ehdotti muuttamista Petroskoihin tarkoittamatta sitä kuitenkaan:
Hän venähtää metrin yhden uloshengityksen aikana… Pää puhkaisee isän talon pullistelevan, laikukkaan katon. Koskaan isä ei sitä korjaa, ei koskaan mitään korjaa eikä muuta miksikään, mikään ei muutu miksikään, isä lähtee ja vie palkkarahat mennessään, ostaa niillä lahjoja toisille naisille.
Äiti kirkuu ja uhkailee. Isä kiroaa ja paiskaa oven kiinni mennessään. Äiti uppoaa itsesääliin ja odottaa, että joku muu tekisi ratkaisut hänen puolestaan.

Kertomus palaa Veran entiseen elämään Venäjällä (vai sittenkin Valko-Venäjällä?). Naiset kestävät keskinäisen ymmärtämisen, kokemusten samankaltaisuuden ja naurun voimalla. Ne purkautuivat vapautuneisuutena naisten saunassa, jonne myös varttuva Vera kuului:
He kylpevät lisää, heittävät löylyä. Pikkupojat leikkivät lauteiden alla pimeässä, hiki putoilee heidän päälleen naisten iholta. Hekin tietävät jo, aavistavat: tässä kylässä pienistä vääräsäärisistä pojista kasvaa hiljaisia ja epäluuloisia, arvaamattomia miehiä. Sellaisia, jotka vaikenevat päivisin ja lyövät öisin, pakenevat liiterin taakse puolison silmistä heijastuvaa kuvaa itsestään. Siellä, öljykanistereiden ja sinistyneiden lankkujen seassa he imevät votkapullojen suita ja pälyilevät lapsiaan, kun nämä liukastelevat savisella tiellä kohti uutta maailmaa.

Tiina Laitila Kälvemark yltää melkoiseen proosarunouteen, kun hän kuvailee kylpevien, toistensa selkiä vastovien naisten ihopoimuja ja onkaloita sekä purppuraisten ja kellanruskeiden mustelmien karttaa heidän ihoillaan, naarmuja, paukamia ja turvotuksia, kaikki luonnollisesti kaatumalla ja tapaturmaisesti hankittuja.

Hajonneessa Neuvostoliitossa kaikki meni pieleen. Vera yritti myydä torilla teepaitoja ja pikeepaitoja, mutta yhä harvemmalla oli rahaa ostaa:
Liikkeitä suljetaan, ovia lukitaan. Toisia ovia avataan väkisin, saranapuolelta. Seinistä irrotetaan nimikylttejä ja kultakirjaimia. Ikkunoihin kasvaa ristikoita, katoille lautasantenneja. Apteekista saa vain suusuihketta ja liukuvoidetta. Terveyskeskuksessa on töissä pelkkä sairaanhoitaja ja kaksi eläkeiän ylittänyttä kätilöä. 

Sitten Vera lähti. Linja-autolasteittain naisia hakeutui Pohjois-Norjaan etsimään töitä. Useimmat palasivat, osa jäi kuten Vera, baaritiskin taakse Suomen rajan tuntumaan. Sieltä Jaska hänet ruskaretkeläisten reissulla yhytti. Vera lähti Jaskan mukaan, sillä Jaska tuntui turvalliselta ja Lilja-mummi oli aina neuvonut hankkiutumaan naimisiin suomalaismiehen kanssa.

Tiina Laitila Kälvemarkin romaani on rankka kirja. Maalauksena se olisi naturalismia. Karkulahti on kertomus elämän ankarista ehdoista, luhistuvista unelmista, vääristä valinnoista ja valintojen vähäisyydestä, haaskautuneesta elämästä. Mutta se on ennen muuta kirja kahden toinen toistaan inhoavan naisen, miniän ja anopin, suhteesta. Kestää vuosia, ennen kuin sängyn pohjalla mätänevä vanhus (hylje) suostuu kutsumaan miniäänsä, ”sitä venakkoa”, etunimellä, tarttumaan luisilla sormillaan tämän ranteeseen ja pyytämään: ”Elä mene vielä, Veera.” Ja kestää kymmenen vuotta, ennen kuin naiset kertovat toisilleen omat katkerat ja häpeän läikittämät tarinansa, joita eivät ole kuunaan kertoneet kenellekään eivätkä tulisi kertomaan.

Veran ja Elisabetin tarinat avautuvat pala palalta pieninä annoksina. Veran tarinassa lukija kohtaa Katja-ystävän kanssa tirskuvan, ylimeikkaavan ja humalahakuisen hontelon, elämännälkäisen tytön, joka hakee ulkonäöllään oikotietä onneen, ”sokeritoukkaansa” pikku-Iljaa rakastavan yksinhuoltajan, kioskinpitäjän, vanhustenhoitajan, baarineidin ja ties mitä. Unelma toisensa jälkeen on luhistunut, mutta elämänjano on yhä tallella.

Karkulahden Elisabetin tarina on vuosisadan pituinen. Siihen kuuluu orpous äidin puolelta, isän katoaminen Kanadaan pian vikatikiksi osoittautuneen uuden naimisiinmenon jälkeen, sydämetön äitipuoli, aikuisena uhrautuminen Karkulahdelle sen ehdoin, häivähdys intohimoa, katteeton ylpeys ja pohjaton katkeruus, joka on vuosikymmenten mittaan purkautunut eri suuntiin singahtelevana myrkyllisenä kielenä. Mutta lapsiaan hän on rakastanut ja niin hän rakastaa myös lapsenlastaan, venakon synnyttämää.

Kerronnan kieli on ilmaisuvoimaista, kylläistä, tarkkaa ja rehevää, kuten vanhan Elisabetin muistossa puolen vuosisadan takaa. Pannukakkuun mustikoita poimimaan lähtenyt, liian kauan viipynyt, syyllisyydentuntoinen, naapurin miehen kanssa hiekkakuopalla nainut äiti-Elisabet kohtaa palatessaan murrosikäisen tyttönsä Annelin katseen:
− Etkö tuon enempää marjoja löytänyt, vaikka niitä on mättäät sinisenä?
Anneli nostaa ämpärin ja tutkii sitä. Tytön ääni on piikkilankaa ja se repii ilman riekaleiksi.

Kirjan tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle. Sota-ajan muistikuvassa Oulun pommitukset erottuvat ”outona kajona navetan takana” (helmikuu 1944). Paikka on tarkka, vaikkei Kärsämäellä syntynyt tukholmalainen Tiina Laitila Kälvemark sitä paljastakaan. Karkulahti on saanut nimensä isonvihan ajalta, jolloin ihmisten piilopirtissä, karjamajalla, koettiin verinen murhenäytelmä, yksi isonvihan kammottavimmista.

Karkulahti riipii ja raapii lukijaa. Se kertoo ihmisistä, joita elämä on opettanut osoittamaan enemmän välinpitämättömyyttä, tylyyttä, halveksuntaa ja vihaa kuin rakkautta ja joiden rakkaus ja rakkaudennälkä piileskelevät kätkettyinä kuin säikyt jänikset. Mutta siellä ne ovat, tallella, vapauteen pääsyänsä odottaen.

Karkulahti on hieno kirja, mestarillinen ja taatusti yksi vuoden kotimaisia huippuja. Sinne vaan, ”pesämunaksi” tuleville kärkilistoille!

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti. WSOY 2015, 327 sivua.

Aiemmin Anneli kirjoissa:
Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta. WSOY 2012. Blogi 27.1.2013.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

  1. Paluuviite: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s