Timo Vihavainen: Vanhan Venäjän paluu

Timo Vihavainen kuuluu intellektuelleihimme, joita kannattaa seurata.

Timo Vihavainen kuuluu intellektuelleihimme, joita kannattaa seurata.

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen viimeisin kirja Vanhan Venäjän paluu on aiemmista kirjoista poiketen esseekokoelma. Se perustuu Kanavassa ja Vihavaisen omassa blogissa ilmestyneeseen, 51 pitkään tekstiin, joista jokainen on esseelle ominaisella tavalla oma kokonaisuutensa. Yhdistävä tekijä on Venäjä.

Vanhan Venäjän paluuta on sanottu tekijänsä parhaaksi. Ehkä. Ainakin se on kiinnostava, ja lajityyppi sopii kirjoittajalle. Kirja on oivaltava, omintakeinen, säihkyvä, räiskähtelevä, häpeämätön, analyyttinen ja ironinen paljon tietävän ja laajasti lukeneen/ lukevan älykön teos – mutta myös jäärän, joka turhan hanakasti antaa aineksia luonnehtia itseään jäykkäselkäiseksi heteromieheksi.

Kirja ei siis jätä kylmäksi. Näkökulmia ja aiheita on paljon, joten tiivistäminen tässä yhteen viheliäiseen blogiin on toivoton yritys.

Kirjasta ei käy ilmi, mille aikavälille esseet asettuvat ja milloin mikin niistä on julkaistu. Liioin ei ole pääteltävissä, onko kyse kootuista vai valikosta, josta julkaisun kynnyksellä on kenties pudotettu pois sellaista, jossa päätelmä on mennyt pieleen. Päiväämättömyydellä on puolensa ja puolensa. Ainakin se poistaa vaikutelman, että lukijalle tarjotaan kierrätystavaraa.

Keskeisin ajankohtaisaiheista, joiden yhteydessä kaipasin päiväystä, on kysymys Ukrainan sodasta sekä siitä, oliko Krimin liittäminen Venäjään tarjoutuvan tilaisuuden aikaansaamaa sattumaa vai suorastaan suunniteltu teko. Vihavainen tuntui viime syksynä (”juuri nyt”) ilmestyneen esseekokoelmansa esseessä Venäjän maiden kokoaminen uskoneen edelliseen, hyvin loogisin perustein: Ottamalla kaksimiljoonaisen Krimin Venäjä menettää Euraasian unioninsa kannalta vielä tärkeämmän, monikymmenmiljoonaisen Ukrainan.

Nyt tiedämme, että suunnitelmat Krimin liittämisestä tehtiin jo Georgian sodan tiimellyksessä ja Putin sanoo antaneensa jo vuoden 2013 joulukuussa käskyn sotilastoimenpiteiden käynnistämiseen välittömästi Sotšin talviolympialaisten päättyessä. Maailmalla keskityttiin miehityksen käynnistyessä seuraamaan Sotšin ilotulituksia. Kalle Kniivilän juuri ilmestyneen kirjan Krim on meidän, Imperiumin paluu tapahtumatiivistelmän mukaan Kiovan tapahtumien eskaloituminen avasi Venäjälle tilaisuuden kuin tarjottimella. Vihavainen kutsuu Krimin liittämistä Venäjään Pyrrhoksen voitoksi, jota se saattaa ollakin. Vaikutus ja merkitys lienevät kuitenkin erilaiset lyhyessä, keskipitkässä ja pitkässä historian tuomiossa.

Vanhan Venäjän paluu

Kun Vihavainen kirjoittaa vanhan Venäjän paluusta, hän katsoo 1800-lukuun mutta myös kauas sen yli. Hänen aiemmissa kirjoissa esittämänsä ajatuksen mukaan tataarivallan kukistuessa Venäjä omaksui keskitetyn, despotismiin nojaavan vallan mallin mongoleilta. Sinne asti yltää siis venäläisten bysanttilainen ”erityisyys”, jota venäläisessä aatekeskustelussa ylläpidetään erotukseksi rappeutuneesta, mädästä Euroopasta.

Esseessä Euroopan ja Venäjän arvot Vihavainen referoi yhdysvaltalaisen sosiologian professori Michael Emersonin tulkintaa EU-arvoista, missä tulkinnassa läntinen Eurooppa on hylännyt perinteiset arvonsa nationalismin ja uskonnon sekä muuttunut kolonialismin aiheuttamassa syyllisyydessään multikulttuuriseksi siirtolaisten vastaanottajaksi. Siten venäläisessä katsannossa Venäjä on oikeampi tai ainoa oikea perinteisten eurooppalaisten arvojen ylläpitäjä.

Samassa esseessä Vihavainen analysoi laajasti merkittävänä pitämäänsä Putinin puhetta Valdai-klubilla 20.9.2013. Siinä Putin puhui Euraasian unionista `absoluuttisena prioriteettina`. Sen oli määrä muodostua itsenäiseksi keskukseksi sen sijaan, että sen alueet muodostuisivat Euroopan ja Aasian laitamista.

Putinin puhetta on nimitetty tunnustautumiseksi `traditionalismiin`, mikä lienee sille hyvä etiketti. Puheessa uskonnon edustamien arvojen ja perinteiden kunnioittaminen asetettiin läntisen aggressiivisen rappiokulttuurin vastakohdaksi. Venäläisten identiteetin keskiöön asetettiin valtio ja valtiossa taas korostettiin etnisen venäläisyyden, venäjän kielen ja kulttuurin, ortodoksisen uskonnon ja yhteisen historian merkitystä. Historian oikean ymmärtämisen tärkeys nostettiin hyvin voimakkaasti esille.”

Venäjän ulkopolitiikan rakentavasta panoksesta menneisyydessä Putin nosti puheessaan esimerkeiksi vuodet 1815 ja 1945. Kuten tiedämme, molemmissa esimerkeissä Venäjä ”rakentavasti” laajensi imperiumiaan.

Putinin ideologiset taustafilosofit löytyvät Vihavaisen arviossa 1800-luvun slavofiileista. Eräs heistä on konservatiivinen, autoritaarista Aleksanteri III:n Venäjää sekä sankaruutta ja uhrautumista ihannoinut Konstantin Leontjev. Toinen esikuva on Nikolai II:n aikainen pääministeri Stolypin, jota Putin on voimakkaasti nostanut esille puhuessaan kansalaisille ”suuresta Venäjästä”. Nykyajasta Vihavainen esittelee Putinin aatesuosikkeina ultranationalistisen yhteenliittymän Izborskin klubin sekä astetta maltillisemman Probleemianalyysin think tank -keskuksen kantavana voimana konservatiivinen analyytikko Sergei Kara-Murza.

Ukraina-kysymyksessä ja jo Aleksander Solženitsin hahmottelemassa Euraasian liitossa Izborskan klubi on tinkimätön. Euraasian liiton luominen on ”maailmanhistoriallinen tehtävä” ja liiton tehtävänä on toimia vastavoimana amerikkalaisvetoiselle ”uudelle maailmanvallankumoukselle”. Kysymys ei siis ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmasta ja sen tulevaisuudesta, ja se ratkaisu on klubin mielestä tehtävä nyt.

Klubin kotisivuilla nimimerkillä Maksim Kalašnikov kirjoittava Vladimir Kutšerenko on purkanut ärtymyksensä Putinin ”arkuuteen ja puolinaisuuteen”. ”Kalašnikovin pettymys Putiniin on hyvä panna merkille, samoin kuin se, että hän odottaa Putinin politiikan vievän katastrofiin, minkä jälkeen `meidän` aikamme koittaa…”, Vihavainen referoi Kalašnikovia.

Selkänoja kansalta

Venäläisestä älymystöstä piirtyy kompromissiton kuva. Toinen osa älymystöstä piilee think tank -keskuksissa, mutta suurin osa vallan ulkopuolella. Sille osalle Putin käänsi selkänsä alkaessaan nojata suoraan kansaan. Näin Vihavainen:

”…Näyttää siltä, että Putinin kolmannella valtakaudella on alettu toteuttaa uudenlaista politiikkaa, jossa valta ei itse asiassa ole enää kiinnostunut ideologiasta, vaan vallasta. Tukea on saatava hiljaiselta enemmistöltä, joka kannattaa lujaa valtaa. Näin asiat olivat 1900-luvun alussa, sen samaisen Stolypinin kaudella, jonka muistopatsaita Venäjällä nyt pystytellään.”

Venäjän historiallisena tehtävänä on kerätä takaisin imperiumin menetetyt maat.

Mikä tässä on Suomen osa ja kohtalo? Vihavainen arvostaa korkealle sitä pitkäjänteisellä työllä rakennettua luottamusta, mikä vallitsee naapurien välillä. Niin kuin Esau vaihtoi esikoisoikeutensa laihaan hernekeittoon, Suomikin voi tuhota turvallisuutensa ja luottamuksen hetkessä Natoon liittymällä.

Sittenkin demokratia?

Siitä välittämättä, että Venäjän hallinto on autoritaarinen, vaalitulokset peukaloituja, oikeuslaitos viime kädessä riippuvainen poliittisesta vallasta, oppositio painettu kyykkyyn sekä vapaa tiedonvälitys ja kansalaisyhteiskunta ajettu kituvaan ahdinkoon, Vihavainen tuntuu pitävän nyky-Venäjää demokratiana ilmeisesti vastakohtana totalitarismille, joka tuhoaa halutessaan kansalaisiaan. Eräänlaisena pehmikkeenä hän tarjoaa sitä, ettei demokratia toimi hyvin oikein missään, edes Pohjoismaissa. Mielestäni tämä on pitkälle yltävää ymmärtäväisyyttä.

Tätä demokratiatulkintaa hän soveltaa myös Kiovaan nimittäessään Maidanin aukiolle telttansa pystyttäneitä mielenosoittajia demokraattista hallintoa vastaan nousseiksi hulinoitsijoiksi, ”nykyriehujiksi” ja roskaväeksi. Aika tiukkaa tulkintaa!

Vihavainen tuntui (siis vielä kokoelman ilmestyessä syksyllä) ajattelevan, ettei Venäjän aktiivista osuudesta Donetskin sodassa ole varmuutta, ”joskin se on todennäköistä”. Se tuntuu omalaatuiselta, sillä vapaaehtoiset eivät tuo tullessaan kymmenien panssarivaunujen ja muiden raskaiden armeijakalustojen kolonnia, raskas sotakalusto kun kuuluu armeijalle, ts. valtiolle ja on myös sen hallussa. Vapaaehtoisille Putin tuskin olisi myöskään kiireellä säädättänyt sotaan joutuneiden palkankorotuksia ja sodassa kaatuvien perheille korvauksia. Mihin niitä lakeja tarvittiin, jos Venäjä ei ole sodassa?

Separatistien hallussa olevaa osaa Itä-Ukrainassa Vihavainen kutsuu venäläisiä irvileukoja lainaten Lugandaksi esseessään Lugandaan päästiin, miten päästään pois? Tragediasta tuntuu hänen mukaansa riemuitsevan vain ”jokunen häiriintynyt fanaatikko ja todellisuudentajunsa menettänyt dosentti”. ”Jos Putin olisi valtiomies, hän tulisi `Lugandaan` rauhan tuojana eikä sietäisi itse itsensä nimittäneiden pyssymiesten tasavaltoja”, hän kirjoittaa viitaten journalisti Aleksandr Nevzorovin vastaavanlaiseen ajatukseen. Ilmeisesti Putin ei tällä mittapuulla ole laisinkaan valtiomies vaan kovilla panoksilla pelaava peluri.

Tuo sivullisuus Ukrainan sodassa korostuu tahattomasti myös esseessä Karavantjura, missä Vihavainen kertoo Karjalan kansannoususta eli metsäsissikapinasta Repolan–Porajärven korkeudella Venäjän sisällissodan vuosina. Siihen osallistui Suomen puolelta noin viisisataa vapaaehtoista heimovelihenkistä. Rinnastus Itä-Ukrainaan on näppärä ja kertoo kirjoittajan taidosta rakentaa loistava essee, mutta se tulee samalla vähätelleeksi Venäjä sotaa Ukrainan maaperällä.

Aatteiden toisiaan seuraavat mainingit

Esseessä ”Isät, ”pojat”, liberalismista terroriin Vihavainen kehittelee ajatusta siitä, miten pitkälle menevä vapaamielisyys avaa lopulta tietä kaiken hyväksyvässä aatteettomuudessaan nihilismille ja uudelle radikalismille, jonka päässä on pahimmillaan terrori. Kontekstina näille pohdinnoille on Dostojevskin Riivaajat ja Karamazovin veljekset. Kyse olisi siis mainingeista ja ehkä vuorovesi-ilmiöstä?

Kiinnostavana pidin myös ajatusta siitä, että taistolaisen fanatismin konkurssi purkautui postmodernistisena aatteettomuutena ja relativismina. Aatteiden alhosta alkaa uusi aatteiden nousu. Mielestäni se on meneillään muiden muassa kokoomusnuorten jyrkissä kannanotoissa.

Huutia Santeri Alkiolle, homoliitoille ja feministiämmille

Kai kaikelle tuolle pitäisi vain nauraa. Kunnianarvoisa professori ärhentelee ja polttaa pinnansa kaiken maailman ”marginaaliongelmille”, kuten homojen asioille, feministiämmille, ”parrakkaalle akalle” ja väärille profeetoille. Hän on lukenut Kari Hokkasen toimittamat, aiemmin julkaisemattomat Alkion päiväkirjat (Edita 2012) vuosilta 1914–1918 ja vetää suorasukaisia päätelmiä. Alkiota hän nimittää ”nationalistiksi, jonka `värisokea venäläisviha` kumpuaa aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta”. Ja tätä ”punavankien lähettämistä Saksan kalikaivoksille kannattanutta” henkilöä ja ”demokratian vihollista Suomen keskusta ihannoi oppi-isänään”. No, jopa!

Santeri Alkio poistui kiivastuneena Eduskunnasta hävittyään johtamansa taistelun tasavallan puolesta kuningasmielisille ratkaisevassa äänestyksessä lokakuussa 1918. Tuulispään pilapiirros.

Santeri Alkio poistui kiivastuneena Eduskunnasta hävittyään johtamansa taistelun tasavallan puolesta kuningasmielisille ratkaisevassa äänestyksessä lokakuussa 1918. Tuulispään pilapiirros.

Alkion aatemaailma kumpusi nuorsuomalaisesta liikkeestä, olihan hänen vuonna 1906 perustamansa poliittinen liike nimeltä Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto ja liikkeen tarkoituksena oli tarjota sosialismin sijasta köyhälle maalaiskansalle toinen poliittisen vaikuttamisen väylä. Hänen idealistisena aatepoliitikkona rakentamansa kuva Suomen tulevaisuudesta sortui sisällissotaan. Se oli Alkiolle hirveä shokki.

Itse hän joutui sodan ajan piileskelemään. Sisällissodan viikkojen osalta päiväkirjamerkinnät ovat kiivasluonteisena tunnetun Alkion yksityisiä pohdiskelujen, hetken tunnelmien, turhautumien ja mielialojen kirjauksia. Ne ovat eri asia kuin teot, siis julkinen poliittinen toiminta ja julkaistaviksi kirjoitetut tekstit. Kun eduskunnassa muiden muassa Paavo Virkkunen esitti punakapinallisten lähettämistä Saksan kalikaivoksille, Alkio hylkäsi moiset ”harkitsemattomat kasvatuskeinot”.

Venäläisyys merkitsi Alkion poliitikkovuosina yhteiskunnallisten uudistusten estymistä (mikä konkretisoitui punaisten kapinana), korskeita virkamiehiä ja Venäjän armeijaa ja ennen muuta kaikkialle ulottuvaa sortopolitiikkaa, joka myös nosti kansan laajat kerrokset vastarintaan – eräänlaisena talvisodan yhtenäishengen edeltäjänä. Isoimmat kaupungit eivät olleet köyhille kansankerroksille suinkaan mitään paratiiseja (vrt. esimerkiksi Kjell Westön kuvaukset romaanissa Missä kuljimme kerran) eikä suurruhtinaskunnan tuon ajan poliitikoista tainnut liiemmin löytyä kansainvälisiä vaikuttajia. Kuitenkin Alkio hahmotteli Euroopan unionia muistuttavaa valtioiden yhteistyötä. Eiköhän sen ajan Suomessa oltu yleisemminkin aika ummehtuneita nurkkakuntalaisia!

Mitä demokratiaan tulee, nuorisoseuraliikkeen pitkäaikaisena ideologina ja vaikuttajana Alkio nojasi koko keskeisen ajattelunsa kansanvaltaan, kansanliikkeisiin ja ihmisen henkiseen kasvuun. Vihavaisen kirjan kontekstissa merkittävin seikka on kuitenkin se, että Alkio varoitti jo sodan viikkoina lähtemisestä koston tielle ja piti kansakunnan keskeisimpinä tehtävinä kansan eheyttämistä, sotaan johtaneiden yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamista sekä tiukkana tasavaltalaisena perustuslain ja hallitusmuodon aikaansaamista nuorelle valtiolle. Eheyttämispolitiikka tullee parhaiten esille hänen heti sodan jälkeen julkaisemastaan kirjasta Ihmisiä ja kansalaisia (1919).

Myös Vihavainen pehmenee esseensä Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa päätteeksi – tosin Alkion tolstoilaisuusmieltymyksiin viitaten :
”… Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan… Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittarina ei estänyt häntä kannattamasta realistista – jos joskus epärealististakin – politiikkaa. Hänen maailmankatsomuksensa oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi parempi paikka, jos useimmat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.”

Tässä ovat omat nostoni. Monenlaiseen muuhunkin valintaan Vihavaisen kirja olisi antanut mahdollisuuden. Timo Vihavaisen kirja on joka tapauksessa antoisa ja ilman muuta lukemisen väärti.

Timo Vihavainen: Vanhan Venäjän paluu. Otava 2014, 253 sivua.

Aiemmin Annelin kirjoissa:
Timo Vihavainen: Ryssäviha. 1.2.2014. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/02/01/timo-vihavainen-ryssaviha/
Timo Vihavainen: Itäraja häviää. Suomen ja Venäjän kaksi vuosisataa (8.3.2012. Blogi ei ole enää luettavissa.)

Advertisements
Kategoria(t): Löydöt, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s