Leelo Tungal: Seltsimees laps & Samet ja saepuru

seltsimees lapsLeelo Tungal (s. 1947) on monipuolisen elämäntyön tehnyt virolainen kirjailija − runoilija, prosaisti, kääntäjä, toimittaja ja libretisti, jolle myös taidemusiikki säveltäjä Raimo Kangron (1949−2001) puolisona on läheinen. Vuosina 2008−2009 Leelo Tungal julkaisi omasta varhaislapsuudestaan kertovat teokset Seltsimees laps (Toveri lapsi) sekä Samet ja saepuru (Samettia ja sahajauhoa). Teoksia ei ole suomennettu – vahingoksemme.

Olin saanut nämä kerrassaan valloittavat teokset lahjaksi Viljandissa vaikuttavalta kulttuuripersoona Helle Aunapilta ja rakastunut Seltsimees lapseen lukiessani sen pari vuotta sitten. Jälkiosan vuoro tuli nyt. Olin myyty − jälleen.

Loppumattoman pitkien kyyditysjunien yllä paistaa Stalinin aurinko.

Loppumattoman pitkien kyyditysjunien yllä paistaa Stalinin aurinko.

Tungal kuvaa lapsen rajallisen jäsennyskyvyn kautta elämää Neuvosto-Eestissä 1950-luvun taitteessa. Taustana ovat maan miehitys, pakottaminen kommunistiseen järjestelmään ja vuoden 1949 kyyditykset. Seltsimees lapsen alussa mustalla autolla saapuvat nahkatakkimiehet vievät Leelon äidin, memmen. Kaksivuotias Leelo oli öisessä vangitsemisessa hätääntynyt rääkyjä. Muisto syöpyy pysyväksi.

Paljon myöhemmin, Samet ja saepuru -kirjassa lukijalle selviää, että koko äidinpuoleiselle lähisuvulle on käynyt huonosti. Leeloa on vain varjeltu tapahtumista. Kyydittäviksi ovat joutuneet memmen 84-vuotias äiti, talollinen Mari, siis ”kulakki”, tämän tyttäristä, siis Leelon tädeistä kolme sekä Leelon enon vaimo pienine lapsineen. Vankileireille on eri syistä viety memme itse (hänen kohtalonsa selviää Samet ja saepurun lopussa), Volli- ja Ruudi-enot sekä isän, ”tatan”, veli Eino. Tatan isosiskon, Anne-tädin, sulhanen on saanut surmansa metsäveljenä.

Isä Aurinkoinen

Isä Aurinkoinen

Kirjat kuvastavat selkärankaan ja jokaiseen soluun asettunutta pelkoa ja epäluuloa, joka virolaisiin noina vuosina iskostui. Oli varottava, kenen kanssa puhui ja mitä. Luotettavien ystävien kanssa asioita ilmaistiin rivien välissä ja ne rivivälit pieni lapsi ymmärsi miten ymmärsi. Kotonakin oli syytä pitää suut supussa: pienillä padoilla oli korvat. Aikuisilla paineiden purkajana toimii ironia ja sarkasmi. Nauru ja naljailu tuovat helpotusta ahdistavaan ja raskaaksi muuttuneeseen elämään.

Memmen ja tatan perhe kuuluivat Viron sivistyneistöön; molemmat vanhemmat olivat opettajia, heistä äiti oli koulun rehtori, mikä koitui hänen kohtalokseen. Yksinhuoltajaksi jääneen tatan ilmeisesti pelasti kyyditykseltä kuuluminen siihen ikäpolveen, joka joutui ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana puna-armeijaan.

Urmas Viikin kuvitusta kirjasta Samet ja saepuru.

Urmas Viikin kuvitusta kirjasta Samet ja saepuru.

Tata on turvallinen, oikeudenmukainen ja rakastettava vanhempi, mutta hänen taloudenpitonsa on miehisen suurpiirteistä. Järjestystä ja ruokahuoltoa käy aika ajoin pitämässä Anne-täti, temperamenttinen motkottaja, hätäilijä ja paapattaja. Tata on entinen kansallisen tason kilpaurheilija, mutta turvallisuussyistä ja ystävänsä neuvosta hän käy upottamassa mitalit jokeen.

Tatan kilpaurheilumenneisyydestä on enää kotitarpeiksi: välillä Emil Zatopek ja Paavo Nurmi juoksevat kilpaa. Kaikkein hauskinta siinä on se, kun Zatopek pääsee juoksun päätteeksi Nurmen hartiakyydissä kotiin.

Yksinäinen lapsi elää kipeässä äitikaipuussa ja traumatisoivassa pelossa, mikä konkretisoituu painajaisina. Aikuinen sortuu hermostuksissaan kohtalokkaisiin virheisiin. Itsepäiselle ja vahvatahtoiselle lapselle on Anne-täti kerran tokaissut, että ”memme ei tule takaisin, kun olet noin tottelematon”. Lapsi yrittää epätoivoisesti olla kiltti, jotta äiti palaisi. Stalinin hirmuhallinnon seuraamus on sälytetty pikku tytön kapeille ja hennoille harteille aikuisten sitä aavistamatta.

Leelon ehtymätön mielikuvitus purkautuu niin uniin kuin leikkeihinkin. Kavereita ovat Sirka-koira ja sen pentu, muutamat niukat, halvat lelut ja kyky rakentaa leikki mistä tahansa. Leelo ristii omat jalkansa Nogiksi ja Kotaksi ja näin heitä on leikissä kolme. Yksi leikeistä on kyyditys (kirjassa Samet ja saepuru):

samet ja saepuruTassisin tata kaks arvelauda kirjutuslaua tagant nurgast keskpõrandale, sidusin nad roosa tutipaelaga kokku ja sõlmisin suurema arvelaua külge veel teise, ruudulise juukselindi. Mängult sai arvelaudadest rong, mille esimesse vagunisse laadisin oma nuku Kati, mõned loomapildidega klotsid ja tibatillukese roosa bakeliitnukukese*, mille tata oli mulle koos sama värvi pisikese vanniga Laitsa poest toonud. Teise vagunisse sai pandud karumõmm, portselanist tihane ja ühe silmaga piilupart.
”Nüüd hakkab küüditamine peale”, teatasin reisijatele. ”Tuut-tuut!”

(Retuutin tatan kaksi helmitaulua kirjoituspöydän takaa nurkasta keskilattialle, sidoin ne vaaleanpunaisella tupsunauhalla yhteen ja solmin suuremman helmitaulun kylkeen vielä toisen, ruudullisen hiusnauhan. Leikisti tuli helmitauluista juna, jonka ensimmäiseen vaunuun lastasin oman Kati-nukkeni, muutaman eläinkuvallisen palikan ja pikkuriikkisen vaaleanpunaisen bakeliittinuken, jonka samanvärisine piskuisine ammeineen tata oli tuonut minulle Laitsan puodista. Toiseen vaunuun joutuivat nalle, porsliinitiainen ja yksisilmäinen savikukko.
”Nyt kyyditys alkaa”, tiedotin matkustajille. ”Tuut-tuut!”)
* [Bakeliitti, kuttaperkan huonolaatuisempi edeltäjä.]

Leikkejään lapsi maustaa radiosta oppimillaan lauluilla, kuten leikkiessään kyydistystä:
”Rong, sõita, sõita, sõita ja kiirusti lisa veel/ ja kilomeetreid võida me kaunil matkateel./ Me näeme maid ja linnu ja rahva rõõmsat tööd/ ja vaimustuse innul laul helisema lööp.
Tra-tat-taa, tra-tat-taa, küll on lõbus rännata!/ Kaasas ahvivana, kirju kukk ja kana,/ koer ja kass ja valge jänes − / küll on lõbus kambakene.”
(Juna, mene, mene, mene ja vieläkin kiireemmin/ ja taita kilometrejä ihanalla matkallamme./ Näemme maita ja kaupunkeja ja kansan riemullista työtä/ ja hengen innolla puhkeaa laulu helkkymään./ Tra-tat-taa, tra-tat-taa, onpas hauskaa matkata!/ Mukana apinavanhus, kirjava kukko ja kana,/ koira ja kissa ja valkea jänis – kylläpä on lysti pikku porukka.”)

Lapsi on radion suoltamalle propagandalle avoin. Reipashenkiset laulut sykähdyttävät ja lapsi imee kaiken itseensä kuin sieni, aikuisten huvitukseksi ja harmistukseksi. Kun radioääni paasaa ”rapakontakaisista fasistisista imperialisteista ja hyökkääjistä” (lombitagused fašistlikud imperialistid ja agressorid), Leelo etsii sateen jälkeen kotipihan lätäkön takaa näitä vihattavia otuksia. Siellä mulkoilee vain säikky sammakko. Mutta miksi se on radiomiehelle vihollinen?

Nimi Seltsimees laps (Toveri lapsi) viittaa sattumukseen tupaten täydessä bussissa, missä lipuntarkastaja kutsuu pikku-Leeloa toveri lapseksi. Leelo on siitä pollean ylpeä. Samet ja saepuru (Samettia ja sahajauhoa) viittaa vuorostaan kahteen toisistaan erilliseen elämänpiiriin, mutta myös Tallinnassa vierailevaan Moskovan sirkukseen, jonne Anne-täti ja Leelo saavat sattumoisin käyttämättä jäävät ilmaisliput. Iloiseksi elämykseksi tarkoitettu ilta kääntyy Leelolla paniikiksi, kun hän ”näkee” piiskan pamausten voimalla henkihieverissä ympyrää juoksevien tiikereiden joukossa äitinsä ja kokee sukulaissieluisen yhteyden yhden vapautensa menettäneen tiikerin kanssa.

Lenin-setä sitoo pioneerin huivin.

Lenin-setä sitoo pioneerin huivin.

Seltsimees lapsessa Memmen paikalle koulun rehtoriksi tulee aluksi Venäjältä ummikko Ljudmila-täti, joka perii myös Tungalin perheen työsuhdeasunnon. Myöhemmin, Samet ja saepurussa, rehtorin virkaa parempine palkkoineen ja entisine kotineen tarjotaan Feliks-isälle kolmella ehdolla: on erottava vaimosta, liityttävä puolueeseen ja annettava lapsi lastenkotiin. Tata ei ota edes harkintaan. Paikan saa kommunistiseen puolueeseen liittynyt Helmut-setä (ei sukulainen). Tatan ystävä Juho kertoo tatalle olleensa talvisodassa Soome poiss juuri Helmutin kanssa ja Helmutin vihanneen koko sydämestään bolševikkeja. ”Retiisi, mikä retiisi”, Juho kuittaa entisen rintamakaverinsa kääntymisen.

Leelo Tungalin kirjojen tarina päättyy aivan 1950-luvun alkuvuosiin ennen Stalinin kuolemaa. Tata saa tietää, että hänen vaimonsa on raskaissa ulkotöissä vailla riittäviä vaatteita ja varustuksia vankileirillä Komissa tuomiona 25 + 5 vuotta. Äidille on kirjoitettava venäjäksi ja hän itse saa kirjoittaa kerran puolessa vuodessa, vain venäjäksi. Mutta hän on elossa.

Taiteilija Urmas Viikin ironisesti kuvittamat, kangaskantiset teokset ovat hykerryttävän hauskoja ja traagisuudessaan kouraisevia. Sydän pusertuu lukijan rinnassani Leelon ja hänen vanhempiensa tarinaan ja sitä kautta virolaisten kohtaloon eläytyessä. Vaikka tapahtumat suodattuvat lapsen kerronnan kautta, kirjat on kirjoitettu aikuisille.

Leelo Tungal: Seltsimees laps. 2008, 213 sivua.
Samet ja saepuru. Toimittanut Tuuli Rehemaa. 2009, 213 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s