Jukka Korpela: Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta

Pohjoisesta kannatti viedä naisia ja lapsia, koska heistä sai parhaan hinnan, kertoo tutkija, professori Jukka Korpela kirjassaan.

Pohjoisesta kannatti viedä naisia ja lapsia, koska heistä sai parhaan hinnan, kertoo tutkija, professori Jukka Korpela kirjassaan.

”Tutkimus on saanut minut vakuuttumaan siitä, että `suomalaisia` oli orjakaupan kohteena ja heitä päätyi kauaskin. Mielestäni on tärkeää esittää tämä asia suomalaisille lukijoille, vaikka esitys rakentuukin paljolti vain todennäköisyyksien varaan.” Tällainen on yksi poimimistani kiteytyksistä Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpelan teoksesta Idän orjakauppa keskiajalla.

Korpelan tutkima ajanjakso yltää viikinkiajalta 1600-luvulle, isonvihan osalta jopa 1700-luvun alkuun. Tutkija selvittää orjakaupan taloudellisia, määrällisiä, maantieteellisiä, sosiaalisia ja poliittisia ulottuvuuksia sekä syitä ihmisten ryöstön yltämiseen jopa kauaksi perifeeriseen Pohjolaan.

Tutkimuksen ja siis myös teoksen painopiste on Keski-Aasiassa, Persiassa, Krimillä sekä Volgan kuljetusreitin kauppapaikoilla, niistä keskeisimpinä Bolgar ja Kazan. Mutta Pohjolan kannalta tärkeä on myös Novgorod ennen kuin Moskova 1400-luvun lopulla kukisti sen, Liettua ja kauppareitin valtasuoni Dnepr.

Korpelan kirja on poikkeuksellisen kimuranttia luettavaa. Lukijalle selviää, että asiakirjoja nykymerkityksessä ei vielä keskiajalla ollut. Oli vain kronikoita. Orjalle oli monia merkityksiä ja runsas määrä sanoja, jotka merkitsivät eri asiaa eri kielissä eri aikoina. Kaikki nuo kielet ovat vaikeasti tulkittavia muinaiskieliä. Kauppaluetteloissa ei orjia mainittu, vaikka orjatorit toimivat kaikilla keskeisillä kauppapaikoilla kaakkoisessa ja itäisessä Euroopassa sekä Aasian puolella. Orjien alkuperää ei identifioitu eikä etnisellä alkuperällä ollut merkitystä. Islamilaisia historioitsijoita orjakauppa ei kiinnostanut laisinkaan, vaikka orjuus islamilaisissa yhteiskunnissa oli arkipäivää.

Kohtalokasta ja korvaamatonta tietojen jäljittämisen kannalta on myös se, että moni suuri kirjasto ja arkisto on tuhoutunut vuosisatojen saatossa tulipaloissa. Yksi tuhoisimmista oli Krimin kaanien valtakunnan arkiston tulipalo Bahҫesarayssa 1736.

Orjamarkkinat Jemenissä. Kirjan kuvitusta vuodelta 1237 Heikki Palvan ja Irmeli Perhon teoksessa Islamilainen kulttuuri (Otava 1998).

Orjamarkkinat Jemenissä. Kirjan kuvitusta vuodelta 1237 Heikki Palvan ja Irmeli Perhon teoksessa Islamilainen kulttuuri (Otava 1998).

Keskiajan kaupasta tiedetään muutenkin hyvin vähän ennen italialaisten 1400-luvulla kehittämää kirjanpitojärjestelmää. Kronikoiden yleisin ilmaisu sotavangeista ja ihmisryöstöissä vangittujen määrästä on ”paljon”. Teoksesta on siis turha etsiä yksittäisten orjakauppaan joutuneiden suomalaisten tarinoita. Sellaisia ei ole. Mutta niiden sijaan Korpela hahmottaa sen aikaisten yhteiskuntien poliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen rakenteen, joka sekä mahdollisti että tarvitsi orjuutta ja orjakauppaa, ja rakenteiden muututtua tyrehdytti ne.

Uskonnosta ja kansallisesta identiteetistä

Itämeren saaret lienevät olleen pohjoisen orjakaupan solmukohtia vielä sydänkeskiajalla. Keskiajalla ei syntynyt ylipaikallista identiteettiä. Siksi ihmisryöstöjen suosituin lähde oli naapuripopulaatio. Norjalaiset ryöstivät tanskalaisia, liettualaiset latvialaisia ja liiviläisiä, latvialaiset virolaisia, Novgorodista hyökättiin Viipuriin jne. Ryöstö- ja hävitysretket kahleorjakuljetuksineen toistuivat lyhyin väliajoin nykyisen Baltian alueella läpi 1200-luvun. Korpela yksilöi näitä hävitysretkiä lukuisia.

Muistikuvani syksyisestä viipyilystäni Tukholmassa Historiallisessa museossa on, että keskeisin syy Kalmarin unionin syntyyn 1300-luvulla oli juuri näiden pohjoisten rantojen ja alueiden rauhoittaminen. Jotta väestö saattoi puolustautua, tarvittiin ylipaikallinen yhtenäisyys.

Jukka Korpelan mukaan Hansan merkitys orjakaupassa on jäänyt epäselväksi. Etelä-Euroopan orjat olivat pääosin slaaveja. Eri puolilla Eurooppaa oli eunukkikeskuksia, joissa kuohittiin nuoria poikia. Näitä olivat Ranskan Verdun ja erityisesti Krim.

Sulttaani Selim II (hallitsi 1566−1574) oli Venäjän markkinoilta ostetun ukrainalaisen vangin Hurrem Sultanin ja sulttaani Süleyman I:n avioliitosta syntynyt poika. Kuva Heikki Palvan ja Irmeli Perhon teoksesta islamilainen kulttuuri.

Sulttaani Selim II (hallitsi 1566−1574) oli Venäjän markkinoilta ostetun ukrainalaisen vangin Hurrem Sultanin ja sulttaani Süleyman I:n avioliitosta syntynyt poika. Kuva Heikki Palvan ja Irmeli Perhon teoksesta islamilainen kulttuuri.

Keskiajalla uskonnolla oli orjien pitämisessä ja ostamisessa varsin vähäinen merkitys. Katolinen länsi oli orjakulttuurina pitkään Rooman valtakunnan jatke. Kun orjakauppa lainsäädännöllä ja kuningasvallan vakiintumisen myötä asteittain kiellettiin Länsi-Euroopassa, se jatkui idässä. Uuden ajan alussa valtioksi muodostunut Venäjä kielsi ortodoksien kaupan, mutta salli pakanain ja nemtsien myynnin Keski-Aasiaan ja Persiaan. Nemtseillä tarkoitettiin ”kielitaidottomia” läntisiä valkoisia, ennen muuta ruotsalaisia (suomalaisia ja karjalaisia) ja baltteja (virolaisia, liiviläisiä, latgallialaisia, liettualaisia ja saksalaisia).

”Osa heistä oli poliittisia panttivankeja. Osa oli ylimyksiä, osa kauppiaita, osa sotilaita ja osa tavallisia maalaisia. Näitä kaikkia kutsuttiin nemtseiksi… Köyhät virolaiset, karjalaiset ja suomalaiset lienevät muodostaneet pääosan vankeuteen kaapatuista ja orjuuteen viedyistä nemtseistä”, Korpela kirjoittaa 1500-luvun Venäjästä.

Nemtsiorjien ostoon tarvittiin tsaarin lupa, joka myös helposti heltisi. Näitä, nemtsityttöjä ja -naisia nogai-, tataari-, persialais-, kaukaasialais- ja turkmeenivaltuuskunnat poikkeuksetta halusivat.

Ryöstöretkiä Suomeen

Ensimmäinen kiistatta nykyisen Suomen ja Karjalan alueelle tehty ryöstöretki tapahtui vuonna 1042, Novgorodista. Kaikkiaan keskiajan venäläiskronikat mainitsevat liki sata ryöstöretkeä Etelä-Lappiin, Keski-Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan, Äänisen alueen retkien lisäksi. Orjat olivat vangitsijansa omaisuutta, joten hallitsijoiden kesken heistä ei voitu käydä lunnaskauppaa.

Orjien ottaminen perustui ennen muuta lunnaiden kiristämiseen ja vankien myyntiin orjavälittäjille. Venäjälle orjia ei viety tuotantotehtäviin keskiajalla. Sellaisia tuotantorakenteita ei yksinkertaisesti ollut, kuten oli kaleeriorjien tarve Välimerellä tai ihmisten pakkotuonnit kaivoksille uuden ajan alun Ruotsissa. Köyhyys ja nälänhätä olivat tärkeätä syitä joutumiseen orjuuteen: vanhemmat myivät lapsiaan tai jopa itsensä orjiksi saadakseen ruokaa.

Orjuuden mittasuhteista yritin löytää teoksesta kiinnekohtia. Eri aikoina eri yhteiskunnissa tarve vaihteli. Korpelan mukaan pelkästään Lepantonin meritaistelussa vuonna 1571 taisteli 80 000 orjaa soutajina. Puolan kuninkaan palveluksessa 1600-luvulla olleen de Beauplanin mukaan Krimillä oli vuosittain kaupan 50000 – 60000 orjaa ja vuosiennätys oli 80 000. Uusia tarvittiin, sillä kuolleisuus oli huonon kohtelun vuoksi korkea ja paljon orjia vapautui myös lunnaiden maksun seurauksena. Uusien orjien tuontisuunta oli pohjoisesta etelään. Valtiomuodostuksen myötä halpaa työvoimaa tarvittiin viljalti kaupunkien ja sotilaslinnoituksien rakentamiseen.

Orjien osuus väestöstä lienee vaihdellut suuresti. Norjan viikinkiyhteisöissä orjia on saattanut olla 25 prosenttia väestöstä, samoin 1000-luvun Englannissa. Varhaisen uuden ajan Italian kaupunkiväestöstä orjia lienee ollut 4−15 prosenttia. Valtaosa kaupunkiorjista oli naisia, jotka työskentelivät perheissä. Miesorjat joutuivat merille. Jako tapahtui myös ihonvärin mukaan: mustat, afrikkalaisperäiset orjat joutuivat suurille maatiloille tuotanto-orjiksi, vaaleaihoiset kaupunkeihin palvelijoiksi ja rakastajattariksi.

Mutta tämä tuskin koski Oulusta, Savosta, Kajaanista tai Viipurista ryöstettyjä ihmisiä. Määrällisesti heitä ei voinut olla paljon, sillä kuljetusmatkat Euroopan periferiasta olivat pitkät. Mutta vaaleatukkaisilla ja sinisilmäisillä uhreilla oli jälleenmyyntiarvonsa. Köyhän suomalaistytön hinta saattoi nousta lähtöhinnasta huimiin summiin myyntiporras myyntiportaalta ennen ryöstetyn joutumista todennäköisimpään kohteeseensa, Persiaan, Turkkiin tai Keski-Aasiaan.

Jukka Korpela on yrittänyt selvittää, minkä verran heitä jäi Venäjälle. Nemtsi esiintyy eri variaatioissaan monien venäläiskylien nimissä, mutta osa suomalaisperäisistä on voinut olla vapaita muuttajia, kuten nälänhädän ja pienen jääkauden seurauksena syntynyt Tverin karjalainen väestö ja osa sotavankeja.

Varsinaiset laajat rajoitukset idän orjakauppaan tulivat merkantilismin myötä 1500-luvulla. Veroa maksavia kristittyjä ei saanut enää myydä, ja orjuuteen joutuneita pyrittiin lunastamaan takaisin. Ensin tyrehtyi luksuskauppa. Metsien ja arojen asukkaiden sekä veroa maksamattomien kaappaaminen tavalliseen panttivanki- ja orjakauppaan jatkui kuitenkin Korpelan mukaan ”vielä valtavissa mitoissa” läpi 1600-luvun.

Suomalaisten ”kulttuurisessa muistissa” on niistä viimeisin, isoviha ja siihen liittyvät naisten ja lasten ryöstöt. Tuolloin Venäjälle arvioidaan kuljetetun 20000 – 30000 ihmistä. Osa heistä tiedetään myydyn Persiaan ja Keski-Aasiaan.

Orja = ei vapaa ihminen saa tässä teoksessa osakseen hyvin monimuotoisen käsittelyn. Niinpä professori Korpela muistuttaa lukijoita meillä pitkälle 1900-luvun puolelle jatkuneesta huutolaisjärjestelmästä, jonka eroavuutta orjuudesta voi aiheestakin kysyä.

Jukka Korpela: Idän orjakauppa keskiajalla. SKS 2015, tekstiä 200 sivua, lähteineen ja hakemistoineen 285 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s