Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus

Pröystäilyä vai sivistystä ja hillittyä eleganssia? kirjoittaja kysyy ja pyrkii vastaamaan.

Pröystäilyä vai sivistystä ja hillittyä eleganssia? kirjoittaja kysyy ja pyrkii vastaamaan.

Elämme luokkayhteiskunnassa. Siihen kuuluu myös yläluokkaisuus. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe halusi selvittää, mitä kaikkea nykypäivän yläluokkaisuus on. Laajan kirjallisen materiaalin kahlattuaan hän kirjoitti viime syksynä kirjan Yläluokka. Jutussani kerron Kolben kirjasta ja samasta aiheesta muutakin.

Menneinä vuosisatoina aatelistolla ja porvaristolla oli privilegionsa. Siksi myös luokkien rajat olivat selväpiirteiset. Nyt on toisin. Yläluokkaisuuden indikaattoreita ovat Kolben mukaan varallisuus, yhteiskunnallinen asema, kulttuurinen yläluokkaisuus sekä yksilön oma kokemus asemastaan, nämä yhdessä tai erikseen. Oma kokemus asemastaan? Saattaa olla, mutta entä jos muut eivät tunnista kokijan yläluokkaisuutta? Vertailun vuoksi: Asiantuntijaksi ei ylletä tietämällä ja osaamalla muita enemmän, vaan vasta muiden pitäessä henkilöä asiantuntevana.

Kolbe tarkastelee aihettaan ennen muuta yläluokan ominaisuuksien sekä nousun väylien kautta. Niiden lomassa hän käsittelee uutta luovaa kaupunkikulttuuria suhteessa säilyttävään maaseutuun sekä maan tärkeimmän ja suurimman kaupungin suomaa kukoistusalustaa eliitille. Kuvaus siitä, mikä kaikki tekee pääkaupungista pääkaupungin, on hienoimpia ja vaikuttavimpia analyyseja itselleni, maalaistytölle.

Laura Kolbea kiinnostaa tutkimuskohteena yhteiskunnan muutos ja säätykierto sekä juuret identiteetin rakentajina.

Laura Kolbea kiinnostaa tutkimuskohteena yhteiskunnan muutos ja säätykierto sekä juuret identiteetin rakentajina.

Kolbe on erinomainen puhuja ja kiehtova kirjoittaja. Vaikka olin myös kriittinen sen suhteen, mitä kaikkea tausta-aineistoa hän on kelpuuttanut kirjaansa, kirjoittaa hän osaa. Luemme aristokratian ja yläluokan ”makeasta viettelevyydestä” ja luokkayhteiskunnan ”syvänteistä”. Vissiä vaikeaselkoisuutta – suurpiirteisyyttä − tuo kerrontaan se, että Kolbe liikkuu kaiken aikaa monella tasolla, niin maantieteellisesti (välillä Suomessa, välillä läntisessä Euroopassa) kuin ajallisesti. Yläluokkaisuuden ulkoisessa ilmenemisessä on eri kulttuureissa ja eri aikoina eroavaisuuksia. Korskeus, kopeus ja kerskaileva tuhlailevuus kuuluvat menneisyyteen ja nykyiseen ”vanhaan eliittiin” liitetään pikemminkin ulkoinen vaatimattomuus, kohteliaisuus, kultivoituneet pöytätavat, ystävällisyys sekä luonteva ulkoinen itsevarmuus ja huolettomuus. Avainsana on dignity, arvokkuus.

Yläluokkaisuus näyttäytyy monimuotoisena: talouden, politiikan, tieteen, kulttuurin ja nyt myös julkisuuden eliittinä. Aateliston perilliset ja ”vanha eliitti” ei ole kadonnut, vaan se limittyy uuden eliitin kanssa. Talouseliitti pitää erittäin matalaa profiilia. SAK:n tuottama takavuosien onneton vaalifilmi pöydän päässä mässäilevästä, Oiva Lohtanderin esittämästä eliittiherrasta ei olisi voinut mennä enemmän pieleen.

Yläluokkaisuus on paljon myös makua ja tyylitajua ja niissä erottautumiskeinoissa eliitti on aina ollut nopea ja sukkela. Matkijat eivät pysy perässä. Kun seuraavaksi aion lukea Semi Purhosen ja työryhmän teoksen Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus 2014), on kiintoisaa nähdä, miten se tutkimus käsittelee makua ja etikettiä identiteetin ja yhteiskuntaluokan rakentajina.

Noste yläluokkaan on kautta 1900-luvun ollut koulutus, meritokratia. Siihen Laura Kolbe arvovaltaisen Aleksanterin yliopiston professorina uskoo vahvasti. Yliopistot ovat eliittihautomoita, mutta siinäkin maakuntayliopisto häviää pääkaupungin yliopistoille sekä ruotsinkielisille ylimmille opinahjoille. Eliitillä on hierarkiansa.

Kolbe viittaa teoksensa lopussa tohtoritehtailuun, jonka seurauksena meillä on nyt viljalti työttömiä korkeasti koulutettuja akavalaisia. Herrahissi rahisee. Samaan viittasi hiljattain lukemani uutisjuttu Ruotsista: 69 prosenttia korkeakouluista (högskolor) valmistuneista on naisia. Sen ennustetaan laskevan koulutettujen suhteellista palkkatasoa tulohierarkiassa ja miesten hakevan kiertoväyliä sosiaaliselle nousulleen.

Puolueissa nostovoimaa

Koulutuksen ohessa Laura Kolbe pitää poliittisia puolueita nousun kasvualustoina. Kansanedustajat kuuluvat kansakunnan eliittiin ja heiltä odotetaan arvokkuutta, itsehillintää ja muodollista kohteliaisuutta toisiaan kohtaan. Äänestäjäkuntansa silmissä he ovat ”herroja”, omia tosin.

Kolben mielestä meiltä puuttuu kunnon tutkimus porvaristosta, jolla hän ei suinkaan tarkoita poliittista oikeistoa. Missä määrin porvaristo menee limittäin yläluokan kanssa? Porvariston arvoiksi − ainakin Suomessa − hän listaa rehellisyyden, patrioottisuuden, yhteisen hyvän tavoittelun, lainkuuliaisuuden, osallistumisen yhteisten asioiden hoitoon sekä huolehtimisen yhteiskunnan heikompiosaisista – näin kenties 1900-luvulla. Historiallinen eurooppalainen yläluokka, aatelisto ja kuninkaalliset, ovat sen sijaan eläneet kansojen päiden yli, keskenään seurustellen.

Raha tekee röyhkeäksi

Yläluokka-kirjan rinnalle on kiinnostavaa tuoda Kirsi Heikkisen artikkeli Tutkittu juttu: Raha tekee röyhkeäksi (Suomen Kuvalehti 13.2.2015). Heikkisen mukaan tulokset toistavat itseään: Hyväosaiset ovat itsekeskeisempiä kuin muut. Heidän on vaikeampi ymmärtää toisten ihmisten näkökulmia, ja he omaksuvat niitä harvoin. He pitävät omaa hyvinvointiaan tärkeämpänä kuin muiden.

Myös ahneus ja hyväosaisuus kulkevat artikkelissa lainatun Adam Galinskyn työryhmän tutkimuksen mukaan käsi kädessä: Mitä varakkaampi ja vaikutusvaltaisempi ihminen on, sen todennäköisemmin hän uskoo ansainneensa kaiken sen hyvän, mitä hänelle on kasautunut. Tämä voi ruokkia ahneutta. Parempiosaiset ovat myös valmiimpia ottamaan lahjuksia ja käyttämään työtilanteissa edukseen vilpillisiä väitteitä.

”Korkeampi sosiaaliluokka ennustaa epäeettisen käyttäytymisen lisääntymistä”, kiteyttää psykologi Paul Piff ryhmineen koesarjansa tulokset. Tutkijoiden mukaan juuri ahneus vaikutti kaikkein voimakkaimmin varakkaiden käytökseen. Näin siis Suomen Kuvalehti artikkelissa, jonka mukaan myös valta korruptoi: ”Ne jotka alun perin olivat sitä mieltä, että johtajien ei pidä käyttäytyä korruptoituneesti, tekivät juuri niin, kun saivat valtaa”, tiivistää organisaatiokäyttäytymisen professori John Antonakis Lausannen yliopistosta.

Vaurautta on osattava luoda ja tienä siihen on monesti ollut innovatiivisuus. Vasemmistopoliitikko Esko Seppäsen mukaan palkkatyöllä ei rikastuta, vaan rikastua voi kolmella tavalla: perimällä, myymällä menestyvän yrityksen sekä hyvällä naimakaupalla.

Sosiaalisia nousuja ja henkilökuvia

Tiedenainen Laura Kolbe kaipaa kunnollista tutkimusta 1960- ja 1970-lukujen radikalismin vaikutuksesta luokkajärjestelmään. Totta, erinomainen tutkimusaihe!

Hän tuo eliittikäsittelyssään muutamia kiintoisia henkilöesimerkkejä viittaamalla lyhyesti Aleksander Stubbin yläluokkaiseen habitukseen ja vertaamalla herkullisesti keskenään Björn Wahlroosia ja marsalkka Mannerheimia, Mannerheimin hyväksi. Jälkimmäinen oli synnynnäinen aristokraatti, Wahlroosilla on kyse identiteetistä ja roolista.

Eliittiin nousun sankaritarinoita on kirjassa muuten niukasti. Yksi kiinnostavimmista on puunjalostusteollisuuden uudistaja Gösta Serlachius apteekkarista paperipatruunaksi sekä eliitissä lyhyen vierailun tehnyt punaisen Helsingin kaupunginjohtaja, kauppias Jussi Tuominen.

Kirjoittaja olisi voinut rakentaa teoreettiset yleistyksensä kattavamminkin henkilökuvien varaan, siis elävöittää eliittiin kuulumisen ja siihen nousun väyliä henkilötarinoin. Hänhän kertoo käyneensä läpi maanpuolustuskurssien osallistujaluetteloita, ylioppilaskuntien luottotehtävissä olleita ja lukuisia erilaisia eliittimatrikkeleita.

Toisaalta hän kirjoittaa myös itsensä kautta hakemalla omaa paikkaansa moninaisten sukujuuriensa risteymässä. Äidin suvun perintönä olivat torpparitaustaiset uusmaalaiset isovanhemmat, isän puolelta venäläinen isoäiti ja Tukholma. Yhteinen nimittäjä oli sosiaalinen pyrkyryys (ilmaisu hänen) koulutuksen kautta. Laura Kolbe edustaa meritokratian tietä eliittiin nousseita ja siellä paikkansa ansioittensa perusteella vakiinnuttaneita.

Yläluokka-teoksessa on paljon täkyjä, jotka uhkaavat hukkua materiaalin moninaisuuteen. Yksi tärkeimmistä on tässä: Myös tulevaisuuden yhteiskunnassa on yläluokkia ja eliittiä. Professori Paul Lillrankia lainaten uusi yläluokka syntyy siellä, missä synnytetään uusia ajatuksia.

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014, 257 sivua.
Laura Kolbe pyrkii Eduskuntaan. Hänen vaalipiirinsä on Helsinki.

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus

  1. Martti Salomaa sanoo:

    Tämän kirjan voisi lukea . Mielenkiintoista, voisiko Kolbe mennä läpi. Kolbe esittää kuitenkin ajatuksen sytyttävämmällä tavalla kuin esimerkiksi Patomäki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s