Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Värittömän miehen vaellusvuodet on jännittävä ja hieno kirja.

Värittömän miehen vaellusvuodet on jännittävä ja hieno kirja.

Tammi ansaitsee kiitokset Haruki Murakamin tuotannon saattamisesta suomalaislukijoiden ulottuville. Värittömän miehen vaellusvuodet on jo kahdeksas Tammen kustantama teos. Uskon sen koituvan kustantajan palkinnoksi viimeistään sitten, kun Murakami saa Nobelin – mitä hän ei toivo saavansa.

Värittömän miehen vaellusvuodet
rakentuu aika simppelin, joskin erikoisen tarinan varaan. Mutta mestarillisena kertojana Murakami houkuttelee lukijan Tsukuru Tazakin vaellusmatkalle vahvasti koukuttavin keinoin. Selittämättömäksi jäänyt äkkikäänne viiden nuoren ystävyydessä vaatii selvyyttä ja syy avautuu lukijalle vähitellen, lukijan edetessä kohti kirjan loppua.

Viisi keskenään varsin erilaista lukiolaisnuorta ja luokkakaveria Nagoyan kaupungista ystävystyvät sen jälkeen, kun juuri he ovat valinneet yhteiskuntaopin kotitehtäväksi vapaaehtoistyön iltakoulussa oppimisongelmaisten alakoululaisten avustajina. Nuoret, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, alkavat puuhata yhtä ja toista sen jälkeen yhdessä. Heistä tulee kuin käden viisi sormea, kaikki erilaisuudesta huolimatta ja juuri siksi toisilleen tarpeellisia.

Vain Tsukuru ei ymmärrä muiden kiintymystä itseensä. Hän pitää itseään mielenkiinnottomana ja värittömänä. Sitä tukee myös nimien sattuma: Aka (Akamatsu) tarkoittaa Punaista mäntyä, Ōmi Sinistä merta, tyttöjen nimissä Shirane Valkoista juurta ja Kurono Mustaa niittyä. Tsukurun nimi merkitsee Monta niemeä ja siksi Tsukuru tuntee hienoista alemmuutta.

Ystävyyttä kestää koko lukioajan ja liki pari vuotta vielä sen jälkeen, kun Tsukuru – toisin kuin kaikki muut – on pyrkinyt ja päässyt Tokion yliopistoon, opettajiensa arvioimaa tasoaan ylemmäksi. Muut tyytyvät kotikaupunkinsa yliopistoihin ja opinahjoihin piirun verran omaa kapasiteettiaan alemmille tasoille. Erottamaton ystävyys silti kestää kirjeenvaihtoina ja etenkin lomilla, jotka Tsukuru aina viettää Nagoyassa ystäviensä kanssa.

Toisen opiskeluvuoden loputtua ja kesäloman alettua neljä muuta katkaisevat ystävyyden Tsukuruun jyrkän yksituumaisesti ja kylmästi. Yritettyään ottaa yhteyttä ja tultuaan torjutuksi hän tuntee itsensä kuin vaarallisen bakteerin kantajaksi. Torjutuksi tulemisen (”Älä ikinä enää ota meihin yhteyttä.”) seurauksena Tsukuru hajoaa sisältä ja hänen elämästä tulee painajainen. Hän ei saa selitystä eikä tiedä syytä. Hän vajoaa puoleksi vuodeksi elämän ja kuoleman kynnykselle ja laihtuu luurangoksi.

”Ne asettuivat hänen ruumiiseensa varjojen parven lailla ja munivat sinne kukkurakaupalla varjomuniaan. Kun pimeys lopulta väistyi ja hämärä jälleen koitti, linnut saapuivat taas ja nokkivat rajusti hänen lihaansa.
Sellaisina hetkinä hän oli ja ei ollut oma itsensä: oli ja ei ollut Tsukuru Tazaki. Tuntiessaan sietämätöntä kipua hän irtautui kehostaan ja tarkasteli kärsivään Tsukuru Tazakin olemusta hieman loitompaa, kivuttomasta paikasta. Se ei ollut mahdotonta, jos keskittyi tosiaan.
Tuo taito heräsi hänessä odottamatta vielä nykyäänkin: kyky loitota itsestään ja tarkastella omaa kipuaan ulkopuolelta.”

”Nykyäänkin” tarkoittaa 16 vuotta tapahtuman jälkeen. Tsukuru työskentelee rautatieinsinöörinä Tokiossa. Hänellä on ollut muutamia lyhyitä seurustelusuhteita ilman aitoa rakastumista ja opiskelun loppuvuosina erikoislaatuinen ja varsin syvä ystävyys itseään nuoremman opiskelijapojan Haidan kanssa:

”Opittuaan luottamaan uuteen ystäväänsä Tsukuru kertoi tälle itsestään monenlaisia asioita ja rehellisesti. Ainoastaan Nagoyan nelikosta puhumista hän kartteli huolella. Se ei ollut helppo puheenaihe. Hänen mielensä haavat olivat vielä liian tuoreet ja syvät.
Silti hän pystyi pääasiassa unohtamaan nelikon viettäessään aikaa uuden ystävänsä kanssa. Ei, unohtaminen ei ollut oikea ilmaisu; torjunnan aiheuttama kipu säilyi hänessä muuttumattomana. Nyt se oli alkanut nousta ja laskea vuoroveden lailla. Joskus vesi kohosi hänen jalkoihinsa, toisinaan se vetäytyi kauas, häipyi lähes näkymättömiin.”

Mutta sitten myös Haida katoaa, hyvästelemättä ja selittämättä.

Musiikilla on tässä tarinassa merkityksensä. Tsukuru kuuntelee vuosien mittaan toistuvasti äänitteiltä Franz Lisztin sarjaa Vaellusvuodet. Sitä soitti myös Shirane lukiovuosina hennoin pianistinsormin. Vaellusvuodet myös yhdistää Tsukurun Haidaan. Ystävykset viihtyivät yhdessä musiikin äärellä.

Nyt Tsukuru on 36-vuotias ja hän on ystävystynyt itseään pari vuotta vanhemman Sara Kimoton kanssa. Tälle naiselle hän kertoo nuoruudestaan asti kantamansa trauman. Hän tekee sen siksi, että heidän rakastellessaan Sara vaistoaa Tsukurun sisällä tulpan. Sara näkee ainoaksi keinoksi arpeutuneen, mutta sisältä vielä verta vuotavan vanhan haavan parantamiseksi sen, että Tsukuru etsii entiset ystävät käsiinsä ja pyrkii saamaan kuhunkin keskusteluyhteyden ja sitä kautta selityksen.

Tsukuru Tazaki löytää Saran avulla Nagoyassa autokauppiaana työskentelevän Aon (Ōmin) ja koulutusbisnestä vetävän Akan ja keskustelusta kummankin kanssa hänelle selviää syy. Se on kuin pommi. Samalla hän saa tietää, että hentoinen, kaunis ja herkkä Shirane on vuosia sitten murhattu Hamamatsussa, jonne Shirane oli selittämättömästä syystä muuttanut, eikä tapahtuneelle ole löytynyt syyllistä tai selitystä. Kurono oli vuorostaan mennyt naimisiin suomalaisen, japania puhuvan miehen kanssa ja asuu perheineen Helsingissä.

Niinpä Tsukurun viimeinen vaellus on samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa: lento Suomeen.

Tsukuru viipyy Suomessa vain neljä päivää. Kuronon hän löytää Hämeenlinnan läheltä perheen kesämökiltä, sillä ollaan heinäkuussa. Hän tietää Kuronan vaatineen kuusitoista vuotta sitten jyrkimmin välien katkaisemista Tsukuruun. Millaisen vastaanoton hän saisi?

Sitä, mitä kaikkea Tsukuru saa tietää keskustellessaan Aon, Akan ja Kuronan kanssa, en tässä kerro, sillä kirja toden totta kannattaa lukea. Se on intensiivinen, koskettava ja kätkemällä salaisuuden se ylläpitää loppuun saakka lukijan jännityksen, etenkin kun Tsukuru ei aika ajoin tiedä itsekään, mikä on totta ja kenen maailma oli houretta. Tsukurulle paljastuu paljon, niin ystävistään joiden keskinäinen liitto hajosi heti hänen torjumisensa jälkeen, kuin itsestään. Pisimmän ja parhaan matkan Tsukuru tekee omana itseensä, omaan kuvittelemaansa värittömyyteen, omaan olettamaansa tyhjyyteen.

”Saatan olla tyhjä ihminen vailla sisältöä, Tsukuru ajatteli. Mutta koska sisältö puuttui, niin oli myös niitä, jotka sentään löysivät sijan sisältäni, vaikkakin vain väliaikaisesti. Kun yöaikaan liikkuvat yksinäiset linnut, jotka etsivät päivän ajaksi turvallisen lepopaikan jonkin autiotalon katon alta. Linnut varmaankin pitivät hämärästä, hiljaisesta ja tyhjästä tilasta”, hän oli ajatellut Haidan kadottua.

Mutta nyt on Sara, ja Tsukuru tajuaa rakastavansa häntä. Huomenna he tapaavat. Tsukuru ei vielä tiedä, sillä Saralla on myös toinen, mutta hänessä on heräämässä toivo ja varmuus.

Taidanpa jatkaa kevään mittaan Murakami-linjalla! ”Syntilistallani” on liian monta laiminlyöntiä.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014, 330 sivua. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

  1. Paluuviite: Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet | Pilkkuun asti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s