Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Varjopoika kertoo kahden veljeksen katoamisesta, toinen lapsena vuonna 1970, toinen aikuisena 40 vuotta myöhemmin.

Varjopoika kertoo kahden veljeksen katoamisesta, toinen lapsena vuonna 1970, toinen aikuisena 40 vuotta myöhemmin.

Toukokuussa järjestetään kaksipäiväinen kansainvälinen kirjallisuustapahtuma Helsinki Lit. Yksi sen ulkomaisista kirjailijavieraista on ruotsalainen Carl-Johan Vallgren. Vallgren (s. 1964) on kirjoittanut kahdeksan romaania ja saanut psykologisella kehitysromaanillaan Tarina merkillisestä rakkaudesta (Den vidunderliga kärlekens historia) August-palkinnon vuonna 2002. Monilahjakkuus Vallgren on lisäksi muusikko.

Yhdeksännellä kirjallaan hän siirtyi rikosromaanien genreen. Peitenimellä Lucifer kirjoitettu Skuggpojke ilmestyi helmikuun alussa suomeksi nimellä Varjopoika, ja kustantaja vaihtui samalla Tammesta Otavaksi.

Taustalla lienee kustantajien keskinäinen kilpajuoksu mahdollisista myyntimenestyksistä. Tämä lienee sellainen.

Kirja käynnistyy lapsisieppauksesta. On kesä 1970 Tukholmassa. Nuori isä Jan Klingberg on palaamassa kotiin pienessä olutmaistissa työntäen lastenrattaissa nukkuvaa nuorimmaista Joelia ja vierellä kävelee vaunun reunasta kiinni pitävä pikku-Kristofer. Kristinebergin tunnelbana-asemalla Jan tarvitsee hissin, mutta esikoinen on itsepäinen ja haluaa käyttää portaita. Paikalle ilmestyy äsken puistossa nähty nainen, joka on kuullut isän ja lapsen kinastelun ja tarjoutuu menemään portaissa lapsen kanssa. Kun hissi pienen hetken päästä pääsee alas, junan perävalot vielä näkyvät, mutta laituri on tyhjä. Lasta ei löydetä enää koskaan. Nyt, uuden tapahtumaketjun käynnistyessä, Kristoferin katoamisesta on kulunut 40 vuotta.

Aihe on siis rankka, ja kustantaja pyytämän esipuheen mukaan aihe on Vallgrenille itselleen omakohtaisesti koettua kauhuntunnetta kauan sitten. Hän oli kerran hilkulla suostua vastaavaan avun tarjoukseen.

Luinkin Varjopoikaa suurella intensiteetillä – aluksi. Kirjan supersankari on elämän vuoristorataa sahannut Danny Katz. Hänellä ja Joel Klingbergillä oli joitain vuosia sitten yhteinen armeijakaveruus. Siellä Katz myös ystävystyi Richard Juliniin, kaltaiseensa kielilahjakkuuteen tultuaan poimituksi samaan armeijan tulkkiyksikköön. Joel on upporikkaan teollisuusperheen vesa. Isoisä hankki vaurautensa sokerilla Karibialla ja sittemmin Ruotsissa alumiinilla. Nyt myös Joel on käsittämättömällä tavalla kadonnut. Hänen vaimonsa Angela etsii Katzin käsiinsä ja pyytää häntä korvausta vastaan jäljittämään, mitä aviomiehelle on tapahtunut. Suku ja poliisi eivät ota katoamista vakavasti.

Katz on ollut heroiiniriippuvuutensa vuoksi monesti pohjalla, mutta tullut siltojen alta Richard Julinin ylösvetämäksi tämän turvallisuusyritykseen – kunnes tiet erkanivat. Nyt Katz pyytää Julinilta pieniä tiedonhankintapalveluja tehtävänsä selvittämiseksi.

Tällainen on alkupuolen lähtöasetelma. Mutta sitten alkaa syntyä ruumiita, ja kyllä niitä tarinan mitassa riittää. Monimutkaiseen, uusia käänteitä saavaan juonikuvioon astuvat myös entinen taparikollinen Jorma sekä asianajajana työskentelevä, Katzin entinen tyttöystävä Eva. Kolmikolla on takana yhteinen huumeiden ja pikkurikosten ryydittämä nuoruus.

Tässä tarinassa he ovat hyviksiä. Ja vaikka heistä jokaisen elämä on monta kertaa hiuskarvan ja moukan tuurin varassa, hyvikset selviävät sittenkin, henkihieverissä ja kolhiintuneina, ja pahikset saavat palkkansa. Se, keitä kaikkia pahikset ovat ja millä motiiveilla, sen lukekoon – ken haluaa − itse. Ennakkoarvaukset heittävät kuitenkin tässä pyörityksessä häränpyllyä.

Pääjuonne ovat siis sittenkin supersankari Katzin uskomattomat koettelemukset ja seikkailut Tukholmassa ja Karibialla. Keskeisimpänä sivujuonteena on lapsisieppaus ja sivu-sivujuonteina huumeet, armeijan ei-päivänvaloa-kestävä toiminta, rasismi, voodoo, taikausko, mustasukkaisuus ja kosto. Vähempikin luulisi riittävän, mutta ei kai sitten nykydekkareissa! Panoksia tunnutaan ladattavan aina lisää ja juonesta rakennellaan entistä sokkeloisempi visseistä epäloogisuuksista välittämättä. Niihin dekkari-addiktien lukuinto ei kompastu.

Summa summarum: Palapelin rakentelu on epäilemättä stimuloinut kirjailijan aivotoimintaa ja palkinnut kokemuksena. Jos niin, hyvä syy kirjoittaa sekin.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika. Otava 2015, 348 sivua. Suomennos Maija Kauhanen.

Mainokset
Kategoria(t): Rikosromaani Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s