Sinikka Paavilainen: Kyynelvaunut

Kyynelvaunut on kollaasi kolmen inkeriläisperheen kohtalosta Stalinin hirmuhallinnon vuosina.

Kyynelvaunut on kollaasi kolmen inkeriläisperheen kohtalosta Stalinin hirmuhallinnon vuosina.

Kyynelvaunut, kertomus inkeriläisten Via Dolorosasta 24 vuoden mitassa, on saaga piinatun ja vainotun kansan kärsimyksestä kommunistisen terrorin alla. Romaani alkaa pakkokollektivisoinnista ja elinvoimaisten maanviljelysyhteisöjen tuhosta vuonna 1929 ja päättyy Stalinin kuolemaan maaliskuussa 1953. Keskiössä on kolme inkeriläisperhettä, jotka yrittävät pysyä koossa, mutta hajoavat moninaisissa kohtalonkäänteissään.

Sinikka Paavilainen kertoo jälkisanoissaan löytäneensä kirjansa aiheen kolme vuotta sitten tutustuttuaan kahteen Tallinnasta ja Petroskoista Suomeen muuttaneeseen inkeriläisperheeseen ja luoneensa kumpaankin tiiviin ja pitkäkestoisen yhteyden. Romaaninsa hän rakensi niille tarinoille, joita perheiden jäljellä olevat jäsenet kertoivat hänelle kokemuksistaan ja elämänkäänteistään. Se oli kovaa kuultavaa.

Paavilainen kertoo saaneensa ensin eri kustantajilta pakit ja päätyneensä julkaisemaan Kyynelvaunut omakustanteena maaliskuussa 2013. Siitä Into Kustannus tarinan löysi ja kustannustoimittaja Timo Ernamon myötävaikutuksella romaani ilmestyi uusittuna versiona ja Inton kustantamana viime syksynä.

Tapahtumainkulku kuulostaa onnekkaalta. Arvattavasti kustannustoimittajan ja ”oikean” kustantamon mukaantuloa on kiittäminen siitä, että inkeriläisten hyytävää lähihistoriaa on tallentunut laadukkaan romaanin muodossa. Kaksi kirjaa aiemmin julkaissut Sinikka Paavilainen on ammatiltaan yhteiskuntatieteiden opettaja.

Kyynelvaunut seuraa risteillen Kempin, Björklundin ja Lankisen perheen kohtaloita. Kaikki ovat talonpoikaisperheitä ja keskenään likisukulaisia Paaritsasta (Kolppanasta) ja Liissilästä Inkerinmaalta Pietarista lounaaseen. Tarina seurailee myös paaritsalaisen nuoren naisen Amalia Mustosen ja hänen aran serkkunsa Sonja Kopsun pakomatkaa Berendevon ”kolhoosilta”, suljetulta työleiriltä Moskovan ja Leningradin puolivälistä, jonne viheliäisiin oloihin kuljetettiin niitä inkeriläisiä, jotka välirauhansopimuksen mukaan Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliittoon vuonna 1944.

Kun Hitler käynnisti Barbarossa-operaation vuonna 1941, maailmansota pyyhki inkeriläiskylien yli. Ensin koteja poltti maan tasalle vetäytyvä puna-armeija. Sitten tulivat uudet miehittäjät. Saksalaiset olivat raakoja ja barbaarimaisia, vain eri tavalla kuin bolsevikit. Alueen juutalaiset kokivat kohtalonsa, mutta myös suomea äidinkielenään puhuvat inkeriläiset olivat useimmille saksalaisille jonkinlaisia puoliryssiä.

Romaanissa on runsaasti henkilöitä, joiden kohtalot ja elämän käänteet muodostavat suuren hengissä säilymisen tarinakollaasin. Ei ole enää niin tärkeää seurata yhden yksittäisen henkilön vaiheita, vaan kulkea hänen mukanaan kappaleen matkaa ja erkaantua toisen rinnalle. Kirja muodostaa kokonaisuuden yksittäiset kasvot hämärtävässä kaoottisuudessa.

Siihen kollaasiin mahtuu kyydityksiä kulakiksi syytettynä, kolhoosiin alistumiset, kolhoosiin suostumattomien talonpoikien ajaminen nälänhätään tolkuttomilla veroilla, joutumiset näännyttävän raskaisiin ja epäterveellisiin tehdastöihin, jatkuva nälkä, lasten uskaliaat junamatkat salamatkustajina (vaunujen välissä ulkopuolella) saksalaismiehityksen vuosina Viron puolelle maataloustöihin hankkimaan muulle perheelle ruokaa, jatkuvat karkotukset ja päätyminen vuonna 1948 Stalinin määräyksestä Petroskoihin ja sen liepeille metsätyömaalle ja sahalle.

Sopeutuminen ja sopeutumattomuus

Kaupunkiin vievällä tiellä kulki iltaisin harvoja ihmisiä. Sää oli kylmentynyt muutamaan pakkasasteeseen. Sonja ja Amalia eivät olleet syöneet mitään leipäpalojen jälkeen. Ajatus leirin laihasta ohravellistä ja sitkeästä leipäpalasta saivat sylkirauhaset villiintymään. Nälkä oli hirveän petollinen vihollinen. Suusta se tunki kaikkialle ruumiiseen, aivoihin, keuhkoihin, vatsaan, jalkoihin. Joka päivä nälkä oli leirillä vaaninut kärventäen ja kouristaen sisälmyksiä.

Katkelmassa serkukset ovat paenneet Berendevon työleiriltä vuonna 1945 ja yrittävät jalkaisin ja junan salamatkustajina kohti Inkerinmaata, onnistumatta.

Ihminen on sitkeä ja periksi antamaton pyrkiessään pois lohduttomasta kurjuudesta, jonne on itse aiheuttamattaan viskattu. Silti välttämätön välietappi reitillä on sopeutuminen − sopeutuminen kurjuuteen, tylyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Ilman sopeutumista ei selviä.

Luterilainen arkipäiväinen usko tuntuu sekä antaneen voimia ja sitkeyttä että kuluttaneen niitä, kun Stalinin ja Leninin jättikuvat korvasivat kotikirkon alttaritaulun tai kirkkoja muutettiin hevostalleiksi, elokuvateattereiksi ja varastoiksi. Luterilaisuus teki osaltaan inkeriläisistä ateistisen Neuvostoliiton vallanpitäjien silmissä epäluotettavia.

Sinikka Paavilainen on koonnut romaaninsa loppuun jälkikirjoituksen Miten käy jumalille. Siinä hän kertoo, mitä kuului Amalia Mustoselle, Kemppien lapsille Marille, Katrille, Einolle ja Ainolle, Lankisen vanhimmalle lapselle Oilille ja monille muille silloin, kun viesti Isä Aurinkoisen kuolemasta tuli. Viesti tuli Petroskoihin ja Tallinnaan ja se tavoitti Tomskin vankileirin vangit, jotka saivat säälimättömän rangaistuksen, jos surunilmaus ei vartijain mielestä ollut riittävän ilmeinen.

Mielikuvituksen piikkiin lasken romaanin lopussa sen, että Stalinin surijoiden joukossa olisi Punaisella torilla tungoksessa tallautunut kuoliaaksi tuhat viisisataa ihmistä. Mikään vakavasti otettava historia ei moisesta kerro. Mutta kauanhan noin miljoonan ukrainalaisen nälkäkuolema vuonna 1947 onnistuttiin kätkemään. Katastrofi oli seurausta maataloudesta vastuullisen Nikita Hruštševin hillittömästä ja vastuuttomasta kokeilusta. Uhreja on siis hyvinkin voinut olla myös Moskovassa. Historian kuuluisa inhimillinen katastrofi tapahtui varmuudella vuonna 1896 tsaari Nikolai II:n kruunajaisten kunniaksi Hodinkan kentällä järjestetyssä kansanjuhlassa, jossa satoja ihmisiä tallautui kuoliaaksi. Syynä sanotaan olleen ilmaisen viinan.

Suhtauduin Paavilaisen teokseen etukäteen hienoisella epäluulolla siksi, että kirjailijalla inkeriläisyys ei ole selkäytimessä. Vierastin niin ikään kirjan nimeä jotenkin suolaisen siirappisena, vaikka osuvampaakaan en itse keksisi. Ei kirjassa kaiken aikaa itketä tai viruta lukituissa härkävaunuissa, vaikka eläinkuljetus- ja tavaravaunuista on oikeutetusti tullut inkeriläisten julman kohtalon symboli.

Kyynelvaunut vaikuttaa, vakuuttaa ja koskettaa.

Sinikka Paavilainen: Kyynelvaunut. Into 2014, 362 sivua.

http://www.inkeri.com/Virtuaali/Kolppana/Kolppana.htm

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sinikka Paavilainen: Kyynelvaunut

  1. Heinrich Pesch sanoo:

    Stalinin hautajaisista kertoo myös Juri Bondarevin romaani Kaksi. Melkoinen tungos siellä oli.
    Onkohan Jari Terho saanut idean Matriarkka-romaanilleen tästä Kyynelvaunusta? On myös Inkerin romaani, kirjoittanut Toivo Pekkanen. Pekkasen kertomus päättyy jo siihen mistä Kyynelvaunut alkaa.

    • Minulla kävi sama mielessä. Hieman sydämistyin aiempien inkeriläisaiheesta kirjoittaneiden puolesta, kun Hesarin haastattelussa hehkutettiin Tervon ikään kuin löytäneen neitseellisen aiheen. Inkeriläisten kohtalosta kirjoitti ennen Sinikka Paavolaista Inkeri Kilpinen. Mutta kuka mahtaa muistaa vielä hänet?
      Anneli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s