Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus

Naiseksi varttuvan tytön kokemukset ikkunana DDR:n todellisuuteen

Naiseksi varttuvan tytön kokemukset ikkunana DDR:n todellisuuteen

Vielä muutama vuosikymmen sitten Saksa dominoi itsestään selvänä kulttuuristen kontaktien suuntana. Nykyisin saksalaisen kielialueen kaunokirjallisuuden lähes ainoa julkaisija Suomessa on pieni Lurra Editions, jonka rahkeet riittävät vuoden mittaan vain muutamaan yksittäiseen teokseen. Ilman tätä pienkustantamoa meillä olisi koko keskisen Euroopan yli ulottuva kirjallisuuden musta aukko.

Marion Brasch
(s. 1962) kuvaa esikoisteoksessaan Ja nyt hiljaisuus (Lurra; Ab jetzt ist Ruhe) lapsuuttaan, nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan DDR:ssä korkean kommunistipomon lapsena. Teos kattaa neljännesvuosisadan ja päättyy Berliinin muurin kaatamiseen. Juuri sen aattona kuoli myös isä ehtien tajuta vain Erich Honeckerin syrjäyttämisen.

Brasch ei politikoi, ja se onkin suomalaislukijalle aluksi kirjassa kummallista, sillä Braschin elämä oli läpikotaisin poliittista. DDR:ssä oli. Nuoruus osuu kahden jähmeän ja armottoman kommunistijohtajan varjoon, omassa maassa stalinistisen Honeckerin (vallassa 1971−1989) ja Neuvostoliitossa Leonid Brežnevin valtakauteen (1977−1982). Brasch ei mainitse kumpaakaan eikä ketään edes nimeltä, ikään kuin heitä ei olisi ollutkaan.

Mihail Gorbatšovin hän mainitsee ilman nimeä: Neuvostoliittoon on valittu uusi johtaja. Nähtäväksi jää, olisiko sillä heijastumia DDR:ssä.

Mutta valtiollinen poliisi Stasi on läsnä. Marion Brasch tietää olevansa katkeamattoman seurannan kohde ja kuunneltu. Mustapukuiset miehet ovat läsnä sivullisina, kun yhtä Marionin veljistä haudataan. Ja Marionin työskennellessä sanomalehden latomossa puoluekokouksen aikana jokainen latomotyöntekijä saa selkänsä taakse Stasin miehen valvomaan, ettei kukaan livauta lehteen mitään luvatonta.

Perheen lyhyt historia

Marion Braschin isä oli katoliseksi kääntynyt juutalainen, joka pääsi 1930-luvulla pakenemaan Englantiin. Mies meni naimisiin Wienin juutalaisen, maanpaossa elävän naisen kanssa ja vastoin naisen − siis Marionin äidin − tahtoa he palasivat sodan jälkeen Itä-Saksaan. Tiukaksi kommunistiksi kääntynyt isä sai apulaiskulttuuriministerin korkean aseman. Viisihenkinen perhe kuului etuoikeutettuun luokkaan.

Murrosikäiset Marionin veljet kapinoivat. Ensin isoveli levitti yön turvin kavereittensa kanssa Tšekkoslovakian miehityksen vastaisia monisteita – ja jäi kiinni. Isää rangaistiin heti: hänet erotettiin ja määrättiin Moskovaan ideologiseen uudelleenkoulutukseen epäonnistuneen kasvatustyönsä vuoksi. Isän palattua hänet karkotettiin vähäiseen paikallisvirkaan Karl Marx Stadtiin ja perhe muutti sinne elättäjänsä mukana.

Korkealla pallilla oleva vanha ystävä nosti vihdoin isän uudelleen asemiin ja myös Karl Marx Stadtissa vaikeuksiin joutunut isä pääsi palaamaan perheineen Berliiniin.
Isoveli pääsi vankeutensa jälkeen yhteiskunnan kannalta epäkelpona pois maasta, Länsi-Berliiniin, missä hän loi kirjailijauraa yrittäen olla joutumatta läntisen vastapropagandan hyödyttämäksi. Muut veljet häipyivät kodista, loivat taiteilijauraa ja hukuttivat itseään viinaan. Suhde isään oli etäinen ja viileä.

Vaimoaan syvästi rakastanut isä jäi liian varhain leskeksi ja meni ”järkiavioliittoon” Stasin naiseksi osoittautuneen, kylmän, kovan ja häikäilemättömän naisen kanssa. Kostonhaluisen naisen varjo viipyi avioeron jälkeen isän yllä vuosia.

Marion – hennosti kapinoiva sopeutuja

Marion ei kapinoi, tai jos ottaa pari askelta itsenäistyäkseen dominoivasta ja joustamattomasta, yksityisyyden puolueen hyväksi uhraavasta isästä, hän pian ottaa yhden askeleen takaisin haluamatta pahoittaa isänsä mieltä. Hän jopa liittyy puolueeseen aikuisuuden kynnyksellä.

Brasch on mukautuja, sopeutuja ja omien sanojensa mukaan raukka. Kun hän mainitsee puolueen pääsihteerin (Erich Honeckerin) pitkästä ja aavikonankeasta puheesta puoluekokouksessa, käy ilmi, että siellä hän kuuliaisesti istuu itsekin. Isän tyttö.

Ja nyt hiljaisuus kuvaa nuoren naisenalun elämänhaluisia vuosia suljetussa DDR:ssä, reissailua rinkkaselkäisten nuorten kanssa Unkarissa, alkeellista reissua ystävättären kanssa sadesäällä Itämeren rannalle, lyhykäisiä seurusteluja, ensimmäisiä työpaikkoja ja sopeutumista oikeaksi työläiseksi. Ajan tarkin kompassi on John Lennonin kuolema vuonna 1980 − ei uuden kommunistijohtajan nousu valtaan tai aiemman syrjäytyminen.

Ehkä nuoruudessa henkistä terveyttä kuvastaakin juuri täydellinen välinpitämättömyys politiikasta, johon ei ole keinoja vaikuttaa ja jota ei voi muuksi muuttaa. Sulkemalla valtiollisen propagandan ja Stasin kautta kaikkialla läsnä olevan politiikan oman elämän ulkopuolelle säästää itseään, pelastaa nuoruutensa ja ainakin uskoo niin. Puolueen jäsenyys tuli aikuisuudessa.

Ja kyllähän Marion isäänsä tarvitsee ja tätä rakastaakin, vaikka isälle puolue on ykkönen pitkällä marginaalilla omaan perheeseen. DDR on läsnä myös isoveljelle, joka ainakin ajoittain potee koti-ikävää.

Tupakkaa tässä kirjassa palaa paljon. Kapakat, työpaikat ja koti sinertävät savun hämärästä ja savuke tuntuu käryävän kaikkien huulilla ja kaiken aikaa.

Marion Braschin teoksen charmi ei ole elämän dramaattisuudessa, vaan lopultakin sen arkisuudessa.

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus. Lurra Editions 2014, 419 sivua. Suomennos Arja Rinnekangas

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s