Silvia Avallone: Teräs

Terästä luonnehditaan takakannessa värikkääksi freskoksi. Luonnehdinta on osuva.

Terästä luonnehditaan takakannessa värikkääksi freskoksi. Luonnehdinta on osuva.

Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmine seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Mutta äänestetään Silvio Berlusconen Forza Italia -puoluetta − paitsi Sandra, aktiivi kommunisti.

Nuoren italialaiskirjailijan Silvia Avallonen (s. 1984) esikoisesta Teräs tuli ilmestyttyään vuonna 2010 ilmiö. Se nostatti yhteiskunnallisen keskustelun ja ylsi huikeaan puolen miljoonan levikkiin. Kirjan myyntioikeudet on myyty yli kahdellekymmenelle kielelle. Kirja on saanut lukuisia kansallisia palkintoja ja sen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla pari vuotta sitten.

Helsingin kirjamessuilla kirjasta tuli ”tapaus” myös Suomessa. Kirjailijatar tapasi lehdistöä ja lukevaa yleisöä ja jakeli nimmareitaan. Sellainen on minullakin.

Teräs ravisteli italialaista yhteiskuntaa Avallonen mukaan siksi, että se rikkoi ”turisti-Italian kiiltokuvapinnan”. Miljöönä on raskaan teollisuuden kaupunki Piombino, kuin kontrastina neljän merikilometrin päässä siintävälle Elban turistiparatiisille. Piombino on kaukana paratiisista, eikä sinne eksy turisteja. Nuoret tytöt uneksivat pääsevänsä Elballe tai kauneutensa voimalla televisiojulkkiksiksi.

Silvia Avallone kuului Helsingin kirjamessujen kiinnostavimpiin kirjailijavieraisiin.

Silvia Avallone kuului Helsingin kirjamessujen kiinnostavimpiin kirjailijavieraisiin.

Pojat päätyvät junakiskoja ja muita rautatuotteita masuunistaan sylkevään tehtaaseen, joka parhaina aikoina työllisti 20 000 ihmistä ja elätti sen myötä koko kaupunkia. Nyt, kirjan tapahtuma-ajankohtana, työläisiä tarvitaan enää pari tuhatta ja kolme Lucchinin neljästä masuunista on ajettu alas. Työttömyyden kurittamassa, taantuvassa teollisuuskaupungissa tehdas on useimmille työläisperheille entistäkin välttämättömämpi. Etruskien ajoilta juontava alueen raudanvalmistus on hiipumassa – kansainvälisen omistuksen ja globalisaation puristuksessa.

Viattomuuden aika on ohi

Kolmetoistavuotiaat naisenalut, periystävykset Francesca ja Anna, saman vuokrakerrostalon kasvatit, uneksivat julkisuudesta ja ikuisesta ystävyydestä, mutta aavistavat, että heidän tiensä johtaa eri suuntiin. Sanoiksi sen pukee lukiossa menestyvä Anna:

Me rakastellaan poikaystävien kanssa, vietetään paljon aikaa niiden kanssa yhdessä, käydään diskossa, kuljetaan käsi kädessä. Ja sitten mennään naimisiin ja saadaan paljon lapsia. Minä menen opiskelemaan jonnekin kauas ja sinusta tulee Miss Italia.

Nuorten kesän täyttymys on meren kuljettamaa roinaa – tyhjiä kanistereita, kuukautissuojia ja muovipulloja − pursuava lähihiekkaranta, jossa voi flirttailla jalkapalloa potkivien yläosattomien poikien kanssa. Asuintalo Via Stalingradon varrella virittää haju- ja kuuloaistit: naapureista kantautuvat äänet miehen jälleen kerran pahoinpidellessä vaimoaan, yksinkertaisen pastaruuan tuoksut ja virtsan lemu portaikossa:

Ylemmästä kerroksesta valui alas noro. Pieni tyttö oli kyykyssä alushousut kireällä polvien välissä ja mekon helmat ylhäällä. Portaikkoon pissaaminen kuului yleiseen käytäntöön.


Teräs
on tarina kahdesta ystävättärestä vielä lapsuuden ja puhkeavan naiseuden vaarallisessa rajamaastossa. Lumoava viattomuus alkaa haalistua, hormonit hallita käyttäytymistä ja miesten arvioivat, rasvaiset katseet pysähtyä heihin. Mutta vielä he nauravat sille, lapsinaiset. Ne ovat kimmmoisia ja kauniita.

Silti häikäisevällä Francescalla on liian usein salaisuus varjeltavanaan. Silloin hän ei voi riisuutua ja lähteä uimarannalle:

Nino ei voi tietää, Francesca ajatteli. Poika ei saisi nähdä, ei milloinkaan tietää väkivallasta, mustelmista ja ruhjeista vaatteiden kätkössä. Francesca tajusi, ettei voisi koskaan rakastua yhteenkään mieheen.

Tarinan naiset alistuvat väkivaltaan. Miehen valitsema lääkäri tietää mutta ei välitä. Silloin harvoin, kun naiset rohkaistuvat päätökseen muuttaa alistettu elämänsä, päätös murenee nopeasti. Nujerretun naisen yleisimmin kuulema ”hellittelynimi” omassa kodissaan on huora.

Nuoret miehet, isoveljet ja heidän ystävänsä, hurjastelevat hengenvaarallisesti autoilla, rentoutuvat tupakansavuisissa kapakoissa ja vetävät sieraimiinsa huumeita. He paiskivat töitä suojavarustuksista välittämättä tehtaalla, jossa sula rautamassa ja tonnien painoiset nosturit ja koneet tuottavat hengenvaaran huomiokyvyn herpaantuessa. Työsuojelusta välittävät yhtä vähän työntekijät, työn johto kuin tehtaan omistajatkin. Paahtavassa kuumuudessa suojakypärän käyttäjä leimautuu muiden silmissä luuseriksi.

Hämärä sivubisnes on osa arkiajattelua. Annan isä Arturo on täysroisto, isomman luokan rikollinen. Isoveli Alessio harrastaa pienempää vilppiä varastamalla yön pimeydessä kaverinsa kanssa tehtaan vanhoista sähköpylväistä kuparijohdot. Francescan isä, väkivaltainen Enrico, on saanut tehtaalta lemput varastamalla vuosien ajan polttoainetta jälleenmyyntiä varten ja jäämällä vihdoin kiinni.

Teräs on tavallaan lohduton, mutta luin sitä ahnaasti, yöunistanikin nipistäen. Se on myös kuvaus siitä, miten ihminen säilyttää unelmansa ja elämän ilonsa sellaisissakin olosuhteissa, missä arkitodellisuudelta on suljettava silmänsä selviytyäkseen. Pahinta ei ole köyhä arki vaan yksin jäänti, yksinäisyys.

Miten näille nuorille käy, sitä en kerro. Yllytän lukemaan romaanin, joka kieleltään – siis suomennoksen perusteella – on keskitasoinen, mutta tarinaltaan mukaansa tempaava ja aiheeltaan merkittävä. Itselleni Teräs on yksi tämän vuoden onnistuneista lukuvalinnoista.

Silvia Avallone: Teräs. Minerva 2014, 427 sivua. Suomennos Taru Nyström.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Silvia Avallone: Teräs

  1. Omppu/Readerwhydidimarryhim sanoo:

    Tässä teoksessa on tosiaan tavoitettu erittäin hienosti nuorten mielenmaisema ja koko elämäntilanne. Itse koin jotakin yhtäläisyyttä myös Nicolas Rayn Nuoreen kapinalliseen.

  2. Miksikäs ei. Tunnen Nuoren kapinallisen elokuvan kautta (onko se myös kirjana?). Samansuuntaisia kasvukipuja kai koetaan sukupolvesta toiseen. Tosin itse maalaistyttönä en vastaavia omakohtaisesti tunnista. Kirjan nuoret uskovat tekevänsä itsellisiä ratkaisuja, mutta itsellisyyden todelliset rajat ovat lähellä. Valinnan vapaus on aika näennäinen, mutta kuitenkin sellainen, että olemme ratkaisuistamme viimekädessä vastuussa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s