Asser Korhonen: Saarnaajan poika

Elämän vimma puskee aikuistuvassa pojassa, kurista ja syyllistämisestä huolimatta.

Elämän vimma puskee aikuistuvassa pojassa, kurista ja syyllistämisestä huolimatta.

Perhe on pahin, ainakin jos se on ahdas ja tuomitseva. Asser Korhosen tuoreessa romaanissa Saarnaajan poika se on. Järvenpääläisen Saalem-seurakunnan maallikkosaarnaajan murrosikäinen poika Nafta kipuilee itsenäistymiskipuja uskonnon armottomien vaatimusten ja nuoruuden luontaisten viettien vitikossa 1960-luvun puoliväliin sijoittuvassa kasvutarinassa.

Asser on raamatullinen nimi, mutta niin on Naftakin. Asser ja Naftali olivat Jaakobin poikia, Raakelin ja Lean orjattarille siittämiä. Omaelämänkerrallisuus ei jää kauaksi lukijan mielestä.

Heti alkuun on kerrottava: Kirja on tämän syksyn valioita. Olisin hämmästynyt, jos se ei nousisi kirjallisuuskeskusteluun, sillä suljetusta, tiukan uskonnollisesta helluntailaisyhteisöstä kasvuympäristönä ja elämän kehystäjänä en muista kaunokirjallisuudessa kirjoitetun. Ainakin vanhalestadiolaisaiheiset romaanit ovat saaneet kosolti huomiota.

Pienen seurakunnan saarnaajaperhe elää kymmenyksillä, joita kokoustelttaan tulevat nutturatukkaiset mummot ja sodan traumatisoimat laitapuolen eläjät kolehtihaaviin tiputtavat. Kovin paljon ei kymmenysverosta huolimatta heru ja perheen elämä on vaatimattoman yksinkertaista.

Teltta pystytetään hengellisiä kokouksia ja uusien sielujen kalastustilaisuuksia varten viikoksi kerrallaan uuteen paikkaan uskonveliverkostoja hyödyntäen. Pystytys- ja purkutöihin osallistuu perheen koko miesväki ja herätyskokouksissa kuuluu lasten olla läsnä. Pitkät, samoja sisältöjä toistavat isän saarnat uuvuttavat, mutta laulanta ja kitarakuoro luovat henkeä, herkistävät ja kotiutuvat musikaalisen pojan mielenmaisemaan.

Saalem-seurakunnasta kun on kyse, hurmoshysteria, joukkoitkun tyrske ja ”kielillä puhuminen” kuuluvat repertuaariin erityisissä nuorille suunnatussa rukouskokouksessa, ohjaajina kaksi ”karismatiikan mestaria”, Naftalle väkivaltaisina leirikiusaajina tuttua korstoa. Käy ilmi, että hurmos on tekniikkalaji:

”− No niin, kaikki polvistuvat nyt tuoliensa eteen. Me kierrämme sitten veljien kanssa opettamassa oikein rukoilemisen tyylin jokaisen luona. Ei se henki ja sen mukana ne kielet sieltä yksistään tule. Tarvitaan myös raakaa työtä. Kohta tulette näkemään, kunhan opitte meiltä oikean tekniikan.”

Suhde äitiin traumatisoitunut

Korhosen kuvaamana lasten rukouskokouksissa läsnäolo tapahtuu savolaisen äidin vaanivien, kylmien silmien alla. Suhde äitiin, ”noitaan”, on Naftalle traumatisoitunut. Äiti huokuu jäisin, pistävin silmin ja kirein suunviivoin tuomiota ja kylmää vihaa. Kun isä pitää tavanomaista ”siunausta” pieksämällä lastensa paljaita selkiä sotilaspukunsa metallisolkisella vyöllä kodin kellarissa, äiti on poissa mutta hengessä mukana. Hänen kitaransa vain vaikenee pahoinpitelyvartin ajaksi.

Väkivalta on kirjan tärkeä juonne. Isä on sodan kokeman miespolven kurilla kasvattaja. Lapsilta vaaditaan esikuvallista virheettömyyttä, saarnaajan perhettä kun ollaan. Väkivallan veli on häpeä. Sinisille verijuomuille pieksetty lapsi on voimistelutunnilla pilkan kohde, ”teurasporsas”, eikä kesäkuumalla voi mennä uimaan. Mutta sinä kesänä pojan sietokyky murtuu: poika nousee isäänsä vastaan.

Isänsä ymmärtäjä

Asser Korhonen (s. 1953) kuvaa eloisasti yhtä kesää 1960-luvun puolivälissä nuoren pojan kasvukertomuksena tiukassa uskonnollisessa yhteisössä.

Asser Korhonen (s. 1953) kuvaa eloisasti yhtä kesää 1960-luvun puolivälissä nuoren pojan kasvukertomuksena tiukassa uskonnollisessa yhteisössä.

Pojan ja isän suhde kasvaa tasaveroisemmaksi. Poika tajuaa isänsä vilpittömyyden, nöyryyden ja ankaruuden itseään kohtaan ja kun isä joutuu kalifiksi kalifin paikalle pyrkivän uskonveljen kavalan mustamaalauksen ja raskauttavien, mutta aiheettomien syytösten uhriksi, poika tuntee isäänsä kohtaan vahvaa myötätuntoa ja ymmärrystä.

Pahimmassa hädässään ja avuttomimmillaan isä ottaa pojan mukaansa ja mustikoiden etsimisen varjolla painuu metsään – rukoilemaan, ”mies Getsemanessa”. Isä rukoilee voimia antaa anteeksi vihamiehilleen.

Poika tajuaa, että hänen suhteensa isä on toivonut vain yhtä asiaa:
”Tuo köyhä poika niin monen kaltaisensa tavoin pyysi, että hänen lapsensa kävisi lukion loppuun. Isällä siihen ei koskaan ollut ollut mitään mahdollisuuksia.”

Tahaton, mielenkiintoinen samanaikaisuus on se, että myös Olli Jaloselta ilmestyi hiljan murrosikäisen pojan yhtä kesää kuvaava kasvutarina, vuoteen 1972 sijoittuva Miehiä ja ihmisiä. Molemmissa nuorukainen on käsistään uskomattoman näppärä ja kekseliäs. Molemmissa nuorukaiselle tapahtuu juuri sinä kesänä moni tärkeä asia ensimmäistä kertaa: ensimmäinen työpaikka ja siitä saatu palkka, kasvu lapsesta isän ohi isän ymmärtäjäksi sekä ensimmäinen seksuaalinen kokemus, itseään kokeneemman naisen aloitteesta ja kanssa.

Naftalle helluntaiseurakuntaan kuuluva Liina on vielä viattoman, kuohuvan eroottisuuden, unelmien, odotusten ja rakastumisen, mutta myös ensimmäinen kirvelevän sydänsurun kohde, äidin hutsu-haukkumisten saattelemana. Oman kehityksen kompassina toimii paras kamu. Naftalle hän on pian Australiaan muuttava Danny. Sinne lähtee moni muukin helluntailainen, kylmän sodan aikaistamaa maailmanloppua pakosalle.

Asser Korhonen tarkastelee helluntailiikettä kriittisen kirpeästi sensuroimatta sanojaan. Silti Naftan ei katoa aikuisuutensa liikkeeseen välejä rikkomalla, vaan päätyy ottamaan isänsä toimittaman kasteen Tuusulanjärvessä, julkisesti.

Mä lähdin nousemaan kohti hiekkaa. Kivet muklehtivat jalkojen alla. Sudenkorennot lentelivät välkkyvin siivin. Mua nauratti. Valkoinen kerubitakki painoi oudosti melkein kuin synti, mutta mun olo oli kevyt, siunattu.

Asser Korhonen: Saarnaajan poika. Teos, 315 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Asser Korhonen: Saarnaajan poika

  1. Jumalanhullu sanoo:

    Juuri oheisen tekstin innoittama lainasin tämän kirjan eilen kirjastosta. Eilisiltana sen melkein jo luin loppuun asti. Helluntailaisuudesta ei ole kovin paljon kirjoitettu kaunokirjallisuutta tässä maassa, ja ihan jo siksikin Asser Korhosen ”Saarnaajan poika” alkoi heti kiinnostaa minua. Voimakkaan herätysliikkeen ulkopuolella kasvaneilla lukijoilla voi olla hieman vaikeaa ymmärtää tätä teosta kokonaisuudessaan, koska sisältäähän kirja paljon sitä hellareitten ihan omaa ”Kaanaan kieltä” ja teoksessa on viitattu useampaankin helluntaiherätyksen suureen vaikuttajahahmoon, jotka eivät välttämättä sano paljon mitään suurelle yleisölle. Välillä nämä uskonveljet esiintyvät Korhosen kirjassa oikeilla nimillä ja välillä tekaistuilla nimillä, mm. laulaja-leipuri Samuli Siren näyttäytyy kerronnassa Taneli Kereninä, mutta sen sijaan palavat hengen miehet Heikki Lahti ja Erkki Ahonen esiintyvät ihan oikeilla nimillä. Huom. pahoittelen, etten löydä pidennetyn e-kirjaimen merkkiä koneeltani, sillä sitä pitäisi käyttää tuossa Samuli Sirenin nimessä… Vartuin itse pienellä paikkakunnalla helluntailaisessa kodissa, ja ehkäpä juuri siksi Korhosen mainio kirja tempaisi minut heti mukaansa. Kirjoittajalla on kuitenkin kyky kertoa ja kuvailla tapahtumat niin, että taatusti tätä nuoren pojan kasvutarinaa voi lukea kuka tahansa aiheesta kiinnostunut ihminen. Ja eihän Saarnaajan poika ole suinkaan pelkkää helluntailaisuuden kuvausta, vaan mukana on aimo annos melkein kenen tahansa nuoren miehen kasvukipuja ensi ihastumisineen, masturboineineen, kesätöineen, tupakanpolttokokeiluineen jne. Myös 60-luvun Suomea kirjassa on kuvattu ihan mukavasti. Elin oman lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-luvuilla, mutta monet elementit olivat aika lailla samanlaisia senkin ajan helluntailaisuudessa. Jeesuksen toista tulemusta odotettiin silloinkin kaiken aikaa ja sillä peloteltiin uskovaisia, vaikka ylöstempauksen olisi pitänyt olla Herran omille vain iloinen asia, kaiken maailman lopun ajan profeettoja kierteli vähemmistöseurakunnissa näkyineen ja ilmestyksineen ja kaikki pahuus tuntui aina tulevan ateistisesta Neuvostoliitosta. Ja sekin kuulostaa oikein tutulta, että teltta- ja tupakokouksissa yhdet ja samat mummelit ja herkät neitokaiset menivät aina saamaan syntejään anteeksi tai uudistamaan uskoaan jälkikokouksen aikana ja että yksi jos toinenkin uskovainen epäili tehneensä synneistä suurimman, siis sen anteeksiantamattoman Pyhän Hengen pilkan. Myös lasten ruumiillinen kuritus oli melko yleistä hellarikodeissa vielä 80-luvullakin, mutta lähimainkaan niin pahaa kepillä ojentamista en ainakaan itse saanut omilta vanhemmiltani, mitä Naftal sai isältään. Ja olihan se meininki muutenkin omassa nuoruudessani jo hieman vapaampaa ja sallivampaa: mm. poikien pitkiin hiuksiin ja tyttöjen meikkaamiseen ei silloin enää hellarikodeissa niin paljon kiinnitetty huomiota ja toisaalta myös tv-vastaanotin alkoi silloin yleistyä hellareittenkin keskuudessa. Asser Korhonen kertoo hengellisestä taustastaan suoraan ja kiertelemättä, mutta silti hänen tyylinsä ei ole mielestäni tahallisen loukkaava tai sensaationhakuinen. Naftalin isä on ankara ja ehdoton, mutta toisaalta häntä kuitenkin ymmärretään mm. kovien sotakokemusten, vähävaraisuuden ja seurakunnan sisäisten paineitten valossa. Ehkä kirjassa on ripaus jälkiviisasteluakin, mutta ei se niin vakavaa ole. Sekin oli kivaa, että em. laulaja-leipuri Taneli Keren esitetään kirjassa varsin sympaattisena ja nuoria kannustavana kilttinä setänä. Sellainen kuva minulla kyllä on kyseisen miehen esikuvastakin. En ole Korhosen teosta loppuun asti vielä lukenut, mutta tässä nyt oli joitakin päällimmäisiä ajatuksiani… Huom. huom. ja sitten vielä erityistä plussaa Korhoselle puhekielen käytöstä kirjassa! Se on luontevampaa etenkin dialogissa kuin korrekti yleiskieli.

  2. Jumalanhullu sanoo:

    Ja tekstissä on yksi kirjoitusvirhe. Pitäisi tietenkin lukea ”masturbointeineen” eikä ”masturboineineen”…

  3. Jumalanhullu sanoo:

    Moi. Voitko ottaa nimeni pois tuosta vastauksestasi, ettei se näy julkisesti? Tahdon esiintyä blogeissa vain nimimerkillä. Kiitos.

  4. Jumalanhullu sanoo:

    Sain luettua Asser Korhosen teoksen ”Saarnaajan poika” loppuun asti eilisiltana. Sen verran perusteellisesti kirjaa edellä jo arvioin, etten enää kirjoita ihan samanlaista kilometrin pituista vuodatusta… Erään blogitekstin mukaan Korhosen kirjan rakenne ei pysy kasassa loppupuolella, eikä sen kerronta kanna loppuun asti ja siitäkin samainen bloggari valitteli, että Naftan (siis päähenkilön nimihän on Nafta eikä Naftal) myötämielisempi suhde ankaraan maallikkosaarnaajaisään on epäuskottava juuri siellä kirjan loppupuolella. Olen kaikista näistä asioista aika lailla eri mieltä. Mielestäni Korhosen kirja pysyy mielenkiintoisena ja myös ihan uskottavana loppuun asti. Nafta kokee ensi rakkaudessaan pettymyksen, mutta näinhän kai suurimmalle osalle nuorista miehistä käy, elettiinpä sitten missä ajassa tahansa. Ja sen tiedän ihan omakohtaisesti, että suhde omiin uskovaisiin vanhempiin on usein hyvin ristiriitainen. Toisaalta heidän oppejaan vastaan kapinoi, mutta jonkin ajan päästä heitä kohtaan kuitenkin tuntee suurta myötätuntoa ja sääliäkin, kun he saavat kunnolla takkiinsa ja kun he joutuvat myöntämään hiljaa mielessään, ettei julkikristittykään voi usein elämäänsä hallita. Ja senkin tiedän asioita läheltä nähneenä, että juuri tuollaisen pienen helluntaiseurakunnan johtaminen pienellä paikkakunnalla on kaikkea muuta kuin kadehdittava tehtävä. Palkan pienuuden ja maailman ihmisten ivan ja pilkan vielä kestää, mutta sitten kun alkaa tulla puukkoa selkään omien uskonveljien ja -sisarten taholta ja kun se omana silmäteränä pidetty seurakunta käy jakaantumaan kahteen leiriin, saarnamies on usein todella yksin Getsemanessaan, eikä voi kuin jättää kaiken Herran haltuun. Oikeastaan oli hyvin liikuttavaa lukea, että juuri tuossa vaiheessa murtumattomana pidetty isä turvautui poikaansa. Löysin loppupuoleltakin mielenkiintoisia yhtymäkohtia oikeasti eläneisiin hellarisaarnaajiin: Helsingin Saalemin edesmennyt johtaja Kai Antturi esiteltiin Aki Kantturina ja Esko Hankkio (vai hänen isänsä Arvo?) oli muutettu Esko Hankoksi. Ja olikohan se kesäkonferenssin makkaratoimittaja sukunimeltään Wahlroos eikä Wahlberg? Terävää kritiikkiäkin oli sopivasti hellarisaarnaajien keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, parempaan kastiin kuuluvien seurakuntalaisten rahanahneudesta jne. No, nyt lienee aika lopettaa, vaikka tarinaa olisi vielä paljonkin…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s