Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Kuulun Joni Skiftesvikin kirjojen kerääjiin. Puhalluskukkapojasta ja taivaankorjaajasta se alkoi.

Kuulun Joni Skiftesvikin kirjojen kerääjiin. Puhalluskukkapojasta ja taivaankorjaajasta se alkoi.

Elämänkerrallisessa kirjassaan Valkoinen Toyota vei vaimoni kirjailija Joni Skiftesvik kirjoittaa kivusta. Perheen kymmenvuotias poika Kim hukkui kanoottiseikkailullaan kaverinsa Jarin kanssa kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Kipu ja kaipaus pysyvät, vaikka niiden terävin kärki koteloituu. Kivun ja kaipauksen kanssa on opittava elämään.

”Ei ole lannistavampaa ihmistä kuin on lapsensa menettänyt.”

Joni Skiftesvik (s. 1948) on kirjoittanut kirjailijauransa aikana 30 teosta, joista 11 on lyhyttä proosaa ja muut romaaneja. Niiden lisäksi häneltä on syntynyt kuunnelmia, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksiakin. Uusin poikkeaa aiemmista. Siinä hän kertoo omasta elämästään ja taustoistaan.

Kirja on henkilökohtainen ja koskettava.

Skiftesvik on suomalaisen äidin ja norjalaisen isän poika. Kun Kim, lapsenlapsi hukkui, äiti jaksoi tukea häntä ja Hilkka-vaimoa:

”Äitini oli viisas nainen. Hänessä oli sellaista elämänviisautta, mitä jokainen itselleen toivoo. Hänellä oli ollut paljon vaikeuksia. Omilla voimillaan hän oli niistä selvinnyt. Köyhyys, uskoton mies, monet sairaudet, jatkuva epävarmuus toimeentulosta, ihmisten kylmyys yksinhuoltajaa kohtaan. edes kätilö ei olisi halunnut auttaa maailmaan hänen norjalaiselle merimiehelle tekemäänsä poikaa, minua. Nyt äiti toisteli oman itkunsa läpi, että meillä ei ole Kimiä, mutta teillä on toinen, eläkää.
Yritin sanoa Hilkalle ja Kaille, että pitää mennä eteenpäin vaikka miten, kontaten, ryömien, helpotus kyllä tulee aikanaan. Sanoin niin, vaikka en itsekään jaksanut uskoa. Miten uskoa, kun pimeys ympäröi koko ajan? Ei aurinkoa, ei valon häivähdystä missään.
Meni päiviä, että istuimme vain ja tuijotimme eteemme, seinään, Kimin kuvia.”

Mutta kipu riepottaa Skiftesvikin perhettä muutenkin. Skiftesvik kertoo kirjassaan Hilkka-vaimon sydänviasta, joka osoittautuu pelkoakin pahemmaksi ja lopulta hiivuttaa vaimon kaikki voimat. Kun vaimolle odotetaan kutsua sydämensiirtoon, elämä on enää hiuskarvan varassa.

Samanaikaisesti kun valkoinen Toyota vie vaimon Oulunsalon lentokentälle matkalla Meilahden sairaalaan vaativaan leikkaukseen, Joni Skiftesvik itse taistelee kovia, outoja vatsan seudun kipuja vastaan. Takana on jo neljä pallolaajennusta, mutta tässä aaltona etenevässä rankassa kivussa on kyse jostain muusta.

Kun vaimoa leikataan Helsingissä, aviomies on kipujensa kourissa Oulun keskussairaalassa ja lääkärit ymmällä. Lopulta syyksi paljastuu aortan hienoinen repeämä, lääkäriharjoittelijan aiemmassa leikkauksessa vahingossa aiheuttamana. Kun mies kotiutetaan, vaimo kiidätetään teholle uutta leikkausta varten. Perheen tilanne on kafkamainen.

Mutta lopultakin kirja on kertomus rakkaudesta ja taistelusta elämän puolesta. Kirjailijaa askarruttaa, mikä sai pienen Kimin pyrkimään kaverinsa kanssa joelta yli mereltä iskevien tyrskyjen. Hän uskoo, että poika näki edessään jotain tavoittelemisen arvoista, Saaren. Sitä etsimään hän, merenkävijän poika, lähtee lopussa Uunon tekemällä vanhalla veneellä, veneellä jossa on Laatokan ja Perämeren veneen parhaat puolet; lähtee etsimään Kimin, pienen poikansa, saarta.

Teoksessa on Skiftesvikin elämän varrelta paljon tarinoita, tapahtumia menneestä, tarinoita jotka tulevat elämän myöhemmissä vaiheissa uudella tavalla vastaan, kuten nuorukaisen saama, erityislaatuinen tukiopetus latinan sijamuodoissa.
Oppimiseen tarvitaan muistikoukkuja, tiesi nuori hemaiseva latinanopettaja ja teki oppilaansa Jonin suulle suutelemisesta sellaisen. Siitä tulee myöhemmin Limingantullin ensitreffeistä muistikoukku myös Hilkalle:

− Sinä ostit meille munkit, Hilkka muisti.
− Ostinko? Mistä sinä sen muistat?
− Kun suudeltiin, meillä oli sokeria suupielissä.

Itseäni Valkea Toyota vei vaimoni kosketti kahdestakin poikkeuksellisesta syystä. Myös minä olen mieheni kanssa menettänyt lapseni, lahjakkaan, hyvän ja ihanan Akselin, joka kohtasi traagisen ja väkivaltaisen kohtalonsa Moskovassa kymmenen vuotta sitten. Oman työurani alussa työskentelin lyhyen jakson samassa lehtitalossa Oulussa kuin Joni Skiftesvik ja niin hän kuin hänen kirjassaan mainitsemat monet henkilöt ovat kaukaa vuosikymmenten takaa vanhoja työtovereitani.

Kuten Syväjärven Antti, saamelaispoika Utsjoen Ropinsalmelta, kuvaajaharjoittelija, joka ei sopeutunut kaupunkilaiselämään. Muistan hellyydellä ja lämmöllä virnistelevää pikisilmäpoikaa, pohjoista luontoa kamerallaan tallentajaa, jonka kerran myöhemmin itikkaisessa kesässä tapasin Suomen käsivarressa.

Joni Skiftesvikia haastattelee Helsingin kirjamessuilla piispa Voitto Huotari lauantaina 25.10. kello 16:30 Eino Leino lavalla. WSOY 2014.

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s