Eero Ojanen: Valoa kansalle

Kansanvalistusseuran "luottofilosofi" Eero Ojanen kirjoitti hienon historian.

Kansanvalistusseuran ”luottofilosofi” Eero Ojanen kirjoitti hienon historian.

Kansanvalistusseura saavutti kesäkuussa 140 vuoden iän. Sitä juhlittiin täyteläisellä ja ajatuksia ravitsevalla sivistysseminaarilla Sanomalassa parisen viikkoa sitten. Tilaisuudessa myös julkistettiin kirjailija, filosofi Eero Ojasen teos Valoa kansalle, 140 vuotta suomalaista sivistystä.

Ojasen kirjan edeltäjä on Arvo Inkisen historia Kansanvalistusseura Suomen vapaassa sivistystyössä 1874−1960 (Otava). Ojanen, eräänlainen Kansanvalistusseuran luottofilosofi, ei tyydy kopioimaan Inkisen muistiin kirjoittamaa vanhaa historiaa, vaan hänen tarkastelukulmansa on toinen: kulloisenkin yhteiskunnallisen ja sivistyksellisen tilan analysointi ja KVS:n toiminnan arviointi yhteiskunnan taustaa vasten.

Tuloksena on kirkasta, helposti avautuvaa suomalaista sivistys- ja koulutushistoriaa tarkasteluajanjakson mitassa. Ojanen kirjoittaa kansallista sivistyshistoriaa yhden keskeisen toimijan kautta, sen käynnistämänä ja toteuttamana.

Ojanen on sulauttanut taidokkaasti toisaalta kronologisen etenemisen, toisaalta jonkin aihepiirin syvätarkastelun kullekin oman pitkän luvun omistaen.

Yleissivistyksen asialla − Sivistys kuuluu kaikille

Kansanvalistusseura oli edellä kävijä monissa asioissa, eikä sen varhaishistoriaa voida arvioida myöhempien toisenlaisten olojen näkökulmasta”, Ojanen huomauttaa viitaten muiden muassa nykyisiin elämän peruspilareihin, jotka tuolloin syntyvässä yhteiskunnassa olivat vieraita, kuten tekniikka, liikkuvuus ja koulutus.

Nykyelämän ydin, yhteiskunnan perustaminen ihmisten tietotaitoon, koulutukseen ja osaamiseen lausuttiin ensimmäisiä kertoja julki Kansanvalistusseuran ohjelmassa 1874. Sivistys nähtiin koko kansaa yhdistäväksi asiaksi.

Filosofina Ojanen on looginen ja siksi hän kirkastaa käyttämänsä käsitteet, kuten kansa, sivistys, valistus tai kansansivistys.

”Kansanvalistus, kansansivistys, vapaa sivistystyö ja osin aikuiskasvatus ovat eri aikoina tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa. Niiden tärkeä ydin on ollut omaehtoinen oppiminen, jossa tiedon lisääminen ja monipuolinen itsensä kehittäminen yhdistyvät ja jossa oppiminen on itsetarkoitus, ei väline. Tällainen toiminta on ollut Kansanvalistusseuran keskiössä koko sen historian ajan.”

Täyttäessään 125 vuotta 1999 seura antoi kansalaisille Uuden Helmikuun Manifestin. Sen tekstin kirjoitti Jussi T. Koski. Nikolai I:n antamasta edellisestä ja erilaisesta oli kulunut sata vuotta.

Täyttäessään 125 vuotta 1999 seura antoi kansalaisille Uuden Helmikuun Manifestin. Sen tekstin kirjoitti Jussi T. Koski. Nikolai I:n antamasta edellisestä ja erilaisesta oli kulunut sata vuotta.

Haikailen rapautuneen yleissivistyksen perään. Kansanvalistusseuran koko pitkä historia on leimallisesti yleissivistyksen historiaa. Juuri yleissivistystä seura on mitä moninaisimmin toimintatavoin edistänyt. Nykyinen tietoähkyinen yhteiskuntamme on tyystin toinen; se suosii kapea-alaista syväosaamista yleissivistyneiden generalistien kustannuksella. Siksi laaja-alaisen yleissivistyksen edistäjille on yhäkin tilaa − eri syistä kuin sata vuotta sitten.

Kirjakulttuurin herättäjä

Kun Kansanvalistusseura syntyi, Suomi oli kutakuinkin kirjatyhjiö. Kansanvalistusseura lienee varhaisin säilynyt kirjakustantamo ja juuri populaarin, monitieteisen tietokirjallisuuden julkaiseminen ja levittäminen on ollut sen toiminnan ydintä. Ojanen esittelee valaisevassa, laajassa artikkelissaan seuran kustannuspolitiikkaan eri kirjasarjat ja teosten aihepiirit.

Kustannuspolitiikassaan seura oli edistysmielinen. Uudet tekniset innovaatiot päihittivät kansatieteen, mutta ytimessä oli historia. Yleissivistys käy historian tuntemisen kautta.

Kirjoittajia olivat oman aikansa parhaat asiantuntijat, useimmiten Helsingin yliopiston palkkalistoilta. Into K. Inha oli seuran tunnetuimpia vakiokirjoittajia, kuten seuran Kansanopisto-lehden toimittaja, kansanedustaja Hilda Käkikoski. Seura myi kustannustoimintansa vuonna 1919 Otavalle, mutta ehti hyvin rajallisin resurssein julkaista 40 ensimmäisen toimintavuotensa aikana arvioilta 400 kirjaa ja sen lisäksi viljalti pienempiä kirjasia.

Jälkipolville tunnetuin on kotikirjastojen perustaksi muodostunut Kansanvalistusseuran kalenteri (1881−1956). Nimikalenteri vuodelta 1882 toi nimivalikkoon ison määrän uusia, nyt tuttuakin tutumpia etunimiä ja poisti suomalaisuudelle vieraita. Vaikka olemmekin ennakkoluulottomia ja kansainvälisiä, miltä kuulostaisivat nyt esimerkiksi nämä seuran poistamat etunimet: Tiburtius, Perpetua tai Agabus?

”Vaikka Kansanvalistusseura oli vain yksi toimija kasvavalla kentällä, se loi todellista kirjakulttuuria Suomeen. Todennäköisesti Kansanvalistusseuran linjaus korkeatasoisesta ja tiedollisesti pätevästä kirjallisuudesta vaikutti muiden kustantajien tarjontaan.”

Kansansivistystä laaja-alaisesti

Kansanvalistusseura on ollut eturivissä edistämässä niitä kansallisia sivistysinstituutioita, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan keskeisen tukipilarin: kansankirjastoja, kansanopistoja ja vapaan sivistystyön eri opintomuotoja. Yhtenä Yleisradion perustajana 1920-luvulla Kansanvalistusseuralla oli konkreettinen sisällöntuottajan rooli, mutta vieläkin tärkeämpää oli välillinen vaikutus:

”Yleisradion ideana oli pitkään paljon samaa kuin kansansivistystyön perusajatuksessa.”

Seura ajoi jo varhain kansankorkeakouluideaa ja yliopistojen laajentamista avoimemmiksi. Se edisti kotikouluja ja siinä sivussa tuli synnyttäneeksi kirjeopiston. Kirjeopiston menestystarina on satavuotinen. Vasta 1950-luvun alussa kirjeopisto menetti opiskelijamäärässä ykköspaikan Helsingin yliopistolle.

Nyt on verkkokoulu Kulkuri, ulkomailla asuville suomalaislapsille suunnattu.

Oman uuden vision etsintää

Koko pitkän historiansa ajan seura on hakenut neitseellistä toimintakenttää, sillä käynnistettyään uuden sivistyshankkeen hanke on tuulta siipiensä alle saatuaan itsenäistynyt.

Ja virheratkaisujakin on tehty. Ojasen teoksen itselleni herkullisin kohta on väliotsikon Entä jos… alla:

Kansanvalistusseura muuttui perimätiedon mukaan säätiöksi 1930-luvun alussa estääkseen äärioikeistolaisia (AKS) valtaamasta seuran. Perusteet saattoivat olla juuri nämä, mutta Ojanen paljastaa aikamoisen pimennossa muhineen pommin tehden näin toisenlaisen tulkinnan kuin aiempi historioitsija Arvo Inkinen.

Seuran jäseniksi todella hakeutui parikymmentä henkilöä juuri vuosikokouksen alla, selvästi kimpassa. Jäseniksi hyväksyntä lykättiin taktisesti vuosikokouksen jälkeiseen hallitukseen. Mutta nuo hakijat olivat AKS:stä hiljattain lähteneitä, juuri AKS:n ääripolitiikan vuoksi. Näiden nuorten miesten joukossa olivat Martti Haavio, L.A. Puntila, Lauri Posti, Lauri Hakulinen, Paavo Kastari, V.A. Heiskanen, V.J. Sukselainen ja Tauno Jalanti. Vain ryhmän nuori Urho Kekkonen puuttui, Ojanen huomauttaa.

Ovien läimähdettyä nenän alta kiinni miehet ryhmittyivät ”Kesäyliopistoksi” nimeämäkseen keskustelukerhoksi ja suuntasivat tarmonsa siitä käsin: He perustivat Suomalainen Suomi -aikakauslehden, ideoivat Suomen Kulttuurirahaston perustamisen, aktivoivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, perustivat Talonpoikaiskulttuurisäätiön ja julkaisivat maineikkaan keskustelukirjan Pidot Tornissa (1937).

Ojanen ei jätä muistuttamatta siitä, miten ratkaisevan tärkeä merkitys näillä ärhäköillä aloitteentekijöillä ja vaikuttajilla olisi ollut varovaisen Kansanvalistusseuran myöhemmän merkityksen muotoutumiseen.

”Sen rooli suomalaisessa kulttuurielämässä olisi luultavasti ollut keskeisempi.”

Taiteen ja kulttuurin kirjava kukkaketo

Eero Ojanen jättää tässä teoksessa vähemmälle Kansanvalistusseuran ja koko kansanopistoliikkeen lippulaivan, Oriveden Opiston, jota seura on ylläpitänyt lähes seitsemän kymmentä vuotta. Syynä on Ojasen kirjoittama, kerrassaan upea opistoon keskittyvä historia Asuuko henki lammessa, Oriveden Opisto 1909−2009.

Myös tämä teos tarjoaa lukijalle hienon kulttuurimatkan suomalaiseen sivistyshistoriaan.

Pitkäaikainen toiminnanjohtaja Aarne Laurila vahvisti vuosikymmenten ajan taiteita ja kulttuuria sekä yhteiskunnallista keskustelua seuran toiminnassa. Tottahan ne olivat mukana alusta lähtien: runoja ja novelleja julkaistiin Kansanvalistusseuran kalentereissa, Kansanvalistusseuran laulujuhlat kukoistivat 1881−1936 ja maineikas Klemetti-opisto oli syntynyt Heikki Klemetin johdolla 1950-luvulla.

Laurilan aikaan runsaat kulttuuri- ja taideruiskeet singahtelivat Suomen kesässä ja toimivat esikuvina hanakasti mallia nappaaville muille kansanopistoille. Suomen kesät täplittyivät mitä moninaisin kurssein.

Tämä pääluku Taide, luovuus ja elämisen ilo olisi pitänyt jäsentää uudelleen. Nyt se on kovin villi kukkaketo, missä toimintojen keskinäisestä painoarvosta voi olla toistakin mieltä. Seuran yksi ydintoiminnoista on jo yli 30 vuoden ajan ilmestynyt Aikuiskasvatus, arvostettu ja luettu poikkitieteinen, vireä, edelleen elinvoimainen tieteellinen aikakauslehti. Se olisi ansainnut enemmän kuin puolikkaan lauseen mittaisen maininnan, kun moni lyhytikäiseksi jäänyt hanke on saattanut saada tilaa säästelemättä.

Liiteosassa puutteita

Teoksen loppuun on koottu kiinnostavasti keskeisimmät uudet toiminnot ja ratkaisut Kansanvalistusseuran historian aikajanalle toiminnanjohtajien (ent. sihteerien) toimikausien mukaan. Ikävä kyllä sen nuorimmassa päässä on puutteita.

Aikuiskasvatuksen, "rajoja rikkovan tiedelehden" uusimman numeron teemana on toimijuus.

Aikuiskasvatuksen, ”rajoja rikkovan tiedelehden” uusimman numeron teemana on toimijuus.

Aarne Laurilan toiminnanjohtajakaudelta puuttuu tiedelehti Aikuiskasvatuksen perustaminen 1981. Ehkei se tullut haastatellun Laurilan mieleen, sillä hankkeen ”isä” oli Pentti Yrjölä yhdessä Tampereen yliopiston Jukka Tuomiston kanssa.

Ville Marjomäen vuoden mittaiseen piipahdukseen 1990 on sijoitettu KVS:n muutto Merihakaan. Kansanvalistusseura muutti vasta vuosituhannen vaihteessa pois Museokadun talostaan, Döbelninkadun (neljä vuotta) kautta Merihakaan vuonna 2006. Muuton syynä oli KVS:n talon saneeraus ja vuokraus huoneistohotelliksi, ja sen hankkeen puskivat läpi silloinen toiminnanjohtaja Pekka Sallila ja hallituksen puheenjohtaja Tuula Haavisto. Kaikki muutkin Marjomäen vuoteen merkityt toteutettiin vasta Sallilan kaudella. Virhe noin lähihistoriaan sijoittuvana on melko suuri!

Pekka Sallilan toiminnanjohtajakaudelta puuttuu eurooppalaisen Lifelong Learning in Europe -lehden perustaminen vuonna 1996 (sen muuttaminen painetusta lehdestä verkkolehdeksi seuraaja Tapio Kujalan kaudella on kyllä kerrottu). Sallilan kauden suururakka oli juuri Museokadun talon saneeraus uuteen tarkoitukseen. Remontin sivutuotteena taloon muutti Liisi Tandefeltin juuri perustama teatteri Avoimet Ovet. Sallilan kaudella Kansanvalistusseura käynnisti Englannista mallia ottaen opintokampanjan Aikuisopiskelijan viikko, mutta Unescon liputettua Hampurin kokouksessaan Adult Learners Weekin puolesta muut suomalaistoimijat valpastuivat ja käynnistäjä menetti viikon ensimmäisen vuoden jälkeen. Järjestelyvastuu alkoi kiertää, kunnes viikon puhti sammui. Sallila panosti myös kielikoulutukseen, mitä varten perustettiin nykyaikainen kielistudio Helsinkiin. Oriveden Opistossa käynnistyi kirjoittajalukio.

Nämä puuttuvat hankkeet ovat mittaluokaltaan verrattomasti suurempia kuin esimerkiksi verkkolehti Sivistyksen nimen muuttaminen kuluvana vuonna Souliksi, ottaen lisäksi huomioon, että nimenmuutoksia olisi ollut pitkin matkaa muitakin kuten Vapaan sivistystyön vuosikirjan muuttaminen Aikuiskasvatuksen vuosikirjaksi ja näitä edeltävät eri nimivariaatiot.

Puutteet ja asiavirhe olisi ollut helppo välttää, sillä seuran entisiä, ”oikolukukelpoisia” toimihenkilöitä on useita. Toimiston olisi siis pitänyt olla valppaampi. Virheet ja puutteet kertautuvat joskus vuosikymmenten päästä tehtävässä seuraavassa historiassa.

Mutta teoksen idea on oiva: se jäljittää Kansanvalistusseuran tietokalenteria sadan vuoden takaa. Eero Ojasen analyysin ja kerronnan parissa on helppo viihtyä. Ja aivan oikein nykyjohto luo silmäyksen tulevaisuuteen ja sen sivistyksellisiin ja koulutuksellisiin mahdollisuuksiin.

Suosittelen teosta avartavana kulttuuriretkenä suomalaiseen sivistyshistoriaan.

Eero Ojanen: Valoa kansalle. 140 vuotta suomalaista sivistystä. Kansanvalistusseura 2014, 172 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista, Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s