Kalle Kniivilä: Putinin väkeä

Putinin väkeä on tervetullut ajankohtaisteos Venäjän entistä parempaan ymmärtämiseen.

Putinin väkeä on tervetullut ajankohtaisteos Venäjän entistä parempaan ymmärtämiseen.

Vladimir Putin on Levadan tutkimuksen mukaan Venäjällä suositumpi kuin koskaan. Krimin Venäjään liittämisen seurauksena tuki keikkuu nyt 80 prosentin tuntumassa.

Putinilla on ollut hiljaisen enemmistön tuki koko vallassaoloaikansa. Hän palautti maahan kurin ja järjestyksen, ja sitä, myös vakaudeksi kutsumaansa, useimmat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset kaaosvuodet kokeneet arvostavat. Ja Putin palautti Venäjälle sen arvovallan – näin uskotaan – sillä nyt Venäjää pelätään. Se on jälleen voimakas ja se on suurvalta.

Toimittaja ja Venäjä-tuntija Kalle Kliivilä raportoi vetävästi kirjoittamassaan teoksessa Putinin väkeä, Venäjän hiljainen enemmistö (Into 2014) venäläistä ajattelutapaa, suhtautumista nykyisyyteen ja muistikuvia Venäjän lähihistoriasta. Teos analysoi terävästi niin Neuvostoliiton kuin Venäjänkin viime vuosikymmenten tapahtumia ja makrotalousvirtoja ja niiden heijastumia tavallisen venäläisen tekemiin päätelmiin.

Tasan eivät käy onnen antimet, eivät valtiojohtajillakaan, kun tuomarina on valikoiva kollektiivinen muisti.

Noin puolet Venäjän asukkaista sanoo suhtautuvansa myönteisesti tai pääasiassa myönteisesti Staliniin, kertoo riippumattoman tutkimuslaitos Levadan kysely huhtikuussa 2013. Vastaava luku Boris Jeltsinistä kysyttäessä on 22 prosenttia, eli hän on täsmälleen yhtä epäsuosittu kuin edeltäjänsä Mihail Gorbatšov. Viimeksi kuluneen vuosisadan ehdottomasti suosituin johtaja Venäjällä on tuuheakulmainen Leonid Brežnev, mies joka lähetti neuvostojoukot Tšekkoslovakiaan 1968 ja Afganistaniin 1979, sulki toisinajattelijat mielisairaaloihin pakkohoidettaviksi, ajoi Neuvostoliiton talouden lopullisesti perikatoon ja pystyi virkakautensa lopulla puhumana hädin tuskin ymmärrettävästi.

Brežnevin loppuvuosien öljyn korkea maailmanmarkkinahinta antoi pian romahtavalle valtiolle aikalisän, josta tavallinen venäläinen ei mitään tiennyt. Oli työpaikka, palkka tuli ja elämä tuntui ennustettavalta.

Ennen oli siis hyvin. Myyttiä ylläpiti myös Dmitri Medvedev kehuessaan Neuvostoliiton kiistatonta johtajuutta monilla alueilla. Kniivilä heittää kommenttinsa:

Millä aloilla Neuvostoliitto oikein oli maailman paras suurimman osan 1900-lukua? Piikkilangan valmistuksessako?

Vakaus, ennustettavuus ja arki

Tulleessaan valtaan vuonna 2000 Putin sai käsiinsä parhaat mahdolliset kortit, toisin kuin kaksi edeltäjäänsä. Hänen ei tarvinnut ymmärtää markkinataloutta ja talouden mekanismeja, sillä öljyn hinta kipusi jälleen ylös.

On Putin oikeasti korjannut ihmisten arkea. Asuntoja on rakennettu, päiväkoteja ja uimahalleja avattu, valtion maksamia palkkoja ja eläkkeitä nostettu. Mitä muuta tavallinen kansalainen kaipaisikaan?

Sananvapaus, ihmisoikeudet ja kansalaisyhteiskunnan vapaudet tuntuvat etäisiltä ja abstrakteilta. Vaikkei Kremlin tiedotusmonopolissa elävät kansalaiset kaikkea television suoltamaa uskoisikaan, ihan samalla tavalla ne valehtelevat ja vääristelevät Lännessäkin, uskotaan. Parempi siis luottaa omiin tai ei mihinkään.

Se, ettei luota kehenkään, nähdään Venäjällä lähinnä älykkyyden merkkinä. Lähes vainoharhainen kyynisyys on normaalitila venäläisessä poliittisessa keskustelussa.

Ja itseensäkin voi uskoa, kuten Putinia ihaileva, päiväkodissa työskentelevä Irina Zdoroveikan, jonka mielestä Venäjä rakastaa rauhaa ja on maailmanrauhan puolella, toisin kuin ”rahanahneet ryhmät maailmalla”.

Hiljainen enemmistö ei piittaa politiikasta. Se näkyy vaikkapa vaaleissa äänestysprosentin mitättömyytenä ja varmuutena siitä, ettei äänellä ole julkistetun tuloksen kannalta merkitystä. Käsite demokratia ryvettyi Jeltsinin aika, sitä ei ole koskaan ymmärretty eikä sillä ole sisältöä.

”Tavallisen ihmisen on helpompaa diktatuurissa”, tuumaa hitsari Juri Neuvostoliiton aikaa muistellessaan.

Salaliittoteoriat elävät

Yhteiskunta, missä todellinen tieto on pimitetty tai vääristelty, on hedelmällinen maaperä lukuisille salaliittoteorioille. Nyky-Venäjällä ne elävät villiä elämäänsä ja voivat hyvin.

Länttä uhkaa perikato muslimien massiivisen maahanmuuton vuoksi, väitetään ruudussa. Mutta pikaisesta perikadostaan huolimatta länsivallat, ennen kaikkea Iso-Britannia ja Yhdysvallat, ovat vakava uhka Venäjän turvallisuudelle. Viholliset haluavat pilkkoa Venäjän palasiksi ja muuttaa palat vaarattomiksi alusvaltioiksi, siksi länsi salaa tukee venäläisten oppositiopoliitikkojen toimintaa. Ja mitään poliitikkojahan he eivät siis olekaan, vaan ulkomaisia vakoojia.

Myös kaikki valtiollisia televisiokanavia seuraavat tietävät, että Ukrainan vallankumouksen takana ovat pahantahtoiset länsivallat, ja fasistit, mikä ero niillä sitten lieneekin.

Joka tapauksessa kaikenlaista oppositiotoimintaa pidetään nyt maanpetoksena. Putin ei tavoittele yhtenäistä kansaa, sillä hän on vuoden 2011 manipuloitujen duuman vaaleja seuranneiden suurmielenosoitusten seurauksena kääntänyt selkänsä Moskovan koulutetulle, kansainvälistyneelle keskiluokalle.

Koko hiljainen enemmistö ei ole Putin-hurmassa. Useimmille hän on realiteetti ja hyppyä tuntemattomaan kavahdetaan.

Luulin, että Venäjältä on helppo löytää innokkaita Putin-kannattajia. mutta pian kävi ilmi, että useimmat eivät politiikasta perusta. Ihmisille tuntuu olevan tärkeintä se, että heillä on nyt enemmän rahaa ja he voivat matkustaa Turkkiin tai Egyptiin lomailemaan. Ehkä he äänestävät Putinia ennen kaikkea siksi, että Putin tarkoittaa vakautta – mutta yhtä hyvin he voivat jättää äänestämättä tai äänestää jotakuta muuta – Putinhan tulee joka tapauksessa valituksi.

Kniivilä muistuttaa korruption olevan yksi Putinin vallan kulmakivistä.

Putin yksinkertaisesti osti puolelleen Moskovan ja alueiden eliitit, jolle tarjottiin maksuksi valtavasta valuuttavirrasta johdettuja pieniä puroja. Järjestelmä sallii Putinille uskollisen eliitin rikastua ennen näkemättömällä tavalla, tosin vain niin kauan kuin he pysyvät kirjoittamattomien sääntöjen määrittelemissä rajoissa.

Mihail Hodorkovski ei tajunnut pysyä. Mutta Sotšin talviolympialaisiin hassatun ennen kuulumattoman 50 miljardin dollarin turvin rahaeliitti leveni ja laajeni taas tuntuvasti. Ja kansa sai sirkushuvinsa.

Kalle Kniivilä on Sydsvenska Dagbladetin Venäjään erikoistunut toimittaja, joka toimi aiemmin Kansan Uutisten Moskovan kirjeenvaihtajana. Kirjaansa hän on yhteiskunnallisen analyysin ohessa sisällyttänyt erityyppisten ihmisten kanssa käymiään keskusteluja niin Moskovassa kuin kiertomatkallaan läntisellä Venäjällä.

Teos ilmestyi samanaikaisesti Ruotsissa nimellä Putins folk – Rysslands tysta majoritet.

Aiheeseen liittyvää ja sitä sivuavaa aiemmin Annelin kirjoissa:

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä. 18.2.2013
Oksana Tšelyševa: He seurasivat minua kadulla. 11.4.2013
Luke Harding: Mafiavaltio. 17.5.2013
Viktor Pilipenko ja Georgi Kasjarov: Ukrainan historia. 24.5.2013
Leena Liukkonen: Venäläiset tulevat. 14.7.2013
Timo Vihavainen: Ryssäviha. Russofobian historia. 1.2.2014

Mainokset
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s