Ene Mihkelson: Ruttohauta

Ene Mihkelsonin (1944) romaanin kertoja on samanikäinen kuin kirjailija itse.

Ene Mihkelsonin (1944) romaanin kertoja on samanikäinen kuin kirjailija itse.

Ruttohauta kuului niihin uutuusromaaneihin, joilla virolainen kirjallisuus teki maihinnousun Suomeen vuonna 2011. Kirja tarttui mukaani myöhemmin. Nyt sen vihdoin luin – kahteen kertaan. Tuplat kirja ansaitsikin; hyvä kirja avaa uudella lukemisella aina uutta.

Kirja on vaativa. Dialogi on piilotettu suoran kerronnan sisään ja kestää tovin ennen kuin lukija hahmottaa, kuka ”minä” kussakin yhteydessä on. Ene Mihkelson on älykäs kirjoittaja, ja hän viljelee paljon käsitteellistä kieltä. Ymmärtämisen avaimet ovat mukana, mutta osa avaimista piileskelee jossakin muussa yhteydessä kirjaan kätkettynä.

Romaanin symbolinen nimi viittaa Viron lähihistoriassa neuvostodiktatuurin synkkiin alkuvuosiin ja siinä yhden perheen historiaan. Sodan jälkeisinä vuosina pienen tytön, kirjassa kertojan, isoäiti on kokenut viikon mittaisen ”kuulustelun” ja sen seurauksena hänestä on tullut turvallisuuspoliisi NKVD:lle luotettava.

Näistä asioista tyttö saa tietää vuosikymmenet myöhemmin, itsekin jo ikääntyvänä naisena.

Oli isoäidillä muitakin syitä valita puolensa. Sukurutsaus nuorena vaimona 13-vuotiaan poikapuolen Pontuksen kanssa saattoi hänet raskaaksi ja koko perheen kyläläisten halveksinnan ja ivan kohteeksi. Vallan vaihduttua kosto ja voimantäyteisyys maistuivat suloisilta. Ja siihen isoäiti oli painostanut myös tyttärensä Kaatan, miehityksen alkaessa sorean nuoren neitokaisen, joka halusi nauttia nuoruudestaan ja tulla tanssitettavaksi kylän valtakeskuksessa, kunnantalolla.

Kaksoisrooli tuntuu olleen muillakin isoäidin lapsilla, jotka Mihkelson ohittaa episodimaisesti.

Ruttohauta on vanhan Kaatan tilitystarina, vuoden 2005 syksyllä muistin pimennoista ylös kaivettuna. Turvallisuuspoliisi NKVD:n apurina ja viestinviejänä hän on johdattanut monet metsäveljet ja tutut miehet ansaan, varmaan kuolemaan, heidän joukossaan tietoisesti sisarensa miehen Valterin ja tietämättään myös oman veljensä. Tilitys valuu Kaatalta pala palalta ja vähitellen:

En ollut vielä tottunut tähän uuteen Kaataan. Tapahtumien sisävuoria ei ollut vielä kokonaan käännetty päällyspuoleksi.

Mihkelsonin kirja, sen aihe ja asetelma tuo väistämättä mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen. Adelea vastaavat Kaata ja hänen edesmennyt äitinsä. Ei puolen valintaan ideologisia syitä tarvittu. Riitti, että venäläiset järjestivät kesäkuussa 1940 massiiviset kyyditykset, polttivat vuonna 1941 vetäytyessään kokonaisia kyliä, riittivät oman pirtin ikkunasta nähdyt naapureiden kyyditykset maaliskuussa 1949, veljen joutuminen Vorkutaan, ”kuulustelut” kunnantalon kellarissa ja sen sellaiset.

Tai riitti rakastuminen komeaan turvallisuuspalvelun mieheen. Siis nuoruus ja elämänvietti.

Sinä et voi edes kuvitella, miten paljon meitä oli, muut eivät vain puhu siitä. Minäkin kerron pelkästään sinulle. Me oltiin sellainen pettureiden porukka, sanoo Kaata, ja tukehtuva lintu räpistelee taas hänen leukansa alla ja vähän aikaa hän vain vapisee.
… Kun olen vähän toipunut puserran käheästä kurkustani seuraavan lauseen: Mutta oli kai toisenlaisia?
Sellaisia oli enemmän, kuiskaa Kaata, mutta hyvin monet niistä kyyditettiin tai vangittiin tai ne vain haihtuivat.

En toisellakaan lukemisella pysty sijoittamaan jokaista ajankohtaa ja paikkaa kohdalleen – eihän pysty tilittävä Kaatakaan, joka toimi turvallisuuspoliisin viestinviejänä, ilmiantajana ja houkutuslintuna aina 1950-luvun puoliväliin saakka, johon mennessä metsäveliliikkeeltä oli niska taitettu. Tapahtumat sijoittuvat Länsi-Virumaan ja Põltsamaan metsiin ja kyliin.

Valter kuolee väijytykseen vuonna 1953. Ilmiantoon osallistuu oma vaimo Sanna, itsekin vuosia metsäveljenä miehensä rinnalla elänyt ja lopulta toivottomuuteen kyllästynyt. Kertoja, tuolloin koululainen, luuli itseään orvoksi. Holhoojaksi oli komennettu äidin sisko Kaata, vastentahtoisesti. Kaata katosi välillä pitkäksi aikaa. Oudot miehet tulivat hakemaan ja auto toi takaisin. Ei tyttö osannut epäillä: Kaatalla oli varmaan mies jossakin.

Ruttohautaa voi lukea sairaan, avuttoman vanhuksen tilityksenä ja anteeksipyyntönä, mutta sitä voi lukea myös itsekin jo ikääntyneen kertojan yrityksenä selvittää perheensä ja sukunsa menneisyys. Kertoja käy historiakurssin, tonkii arkistoja, kiertää läpi kaikki elämänsä paikat, jututtaa vanhoja naapureita ja tapaa vihamielisen vanhan äitinsä. Hän haluaa vihdoinkin tietää.

Miksi äiti vihaa hylkäämäänsä lasta vielä vuosikymmenten jälkeen, vaikka kerran he olivat yhdessä pieni turvaton perhe? Ehkä aikuinen lapsi on oman syyllisyyden ja vanhan elämän symboli ja muistutus. Kaatan luona kertoja kohtaa myös aikamiespoika Tõnun, joka huokuu äitiään Kaataa kohtaan ilkeyttä, taloudellista hyväksikäyttöä, piittaamatonta laiminlyöntiä ja ääretöntä itsekkyyttä.

Hyinen ihmiskuva kaikkinensa siis! Entä kokeeko kertoja omaistensa synkän menneisyyden paljastuttua vapautuksen? Ainakaan vapautus ei saavu hetkessä. ”Kannan sisässäni saman hoitamattoman sairauden merkkejä… Pimennys oli minun sisälläni enkä päässyt ulos”, Ene Mihkelson päättää tarinansa.

Teoksen suomentajan Kaisu Lahikaisen jälki on varmaa ja laadukasta.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s