Riikka Pelo: Taivaankantaja

Sielunvihollinen on jäänyt pitämään juhliaan Laukkaan, miehet sanovat Maammolle. Maammon synnit ovat niin suuret, että niitä pitää pyytää koko seurakunnan edessä anteeksi. Niin ne sanovat. Maammo henkii raskaasti, vinkuvasti, samalla tavalla kuin silloin, kun on väsynyt tai on häntä kurittanut. Vendlan sydän alkaa läpättää. Ja kun Vendla ajattelee kaikkia niitä syntejä, jotka Jumala voi nähdä, hänen on pakko raapia lisää, ja niin iho rikkoutuu veriseksi.

Riikka Pelon esikoiskirja Taivaankantaja (Teos 2006) jäi minulta ilmestyessään havaitsematta. Nyt tästä lestadiolaisyhteisöstä kertovasta rankasta, mutta hienosta romaanista on ilmestynyt pokkaripainos.

Vendla on kuusivuotias, ”höynä mukula” ja äpärä, kuten hän saa vahingossa kuulla. Hän on mielikuvituksensa suojiin pakeneva villi luonnonlapsi, heitteille jäänyt ”Pietun tekele”, jonka ainoa ystävä on Uuna-hieho. Siitä hän ja Maammo saavat maitoa, sillä muut tilan lehmät nääntyivät hoitamattomina nälkään ja janoon. Se pääsi valtakunnan uutisiin ja oli kylälle hirveä häpeä.

Pietu on jossain Hameidenmaassa, jossa on kauniita vaatteita ja josta Pietu-äiti on lähettänyt lapselleen nätin punaisen mekon. Mutta se on Saatanasta ja siksi Maammo repii sen lapsen päältä ja heittää uunin liekkeihin. Vendla kulkee aikuisten rumissa, vanhoissa rytkyissä.

Vuosia sitten Pietu, itsekin kivennapalaisen evakkoäidin avioton lapsi, pakeni Laukaan tilan kuritusta ja alistamista, ja pieni Vendla jäi Maammon ja Paappon hoteisiin. Kun sielunviholliselle, viinalle, itsensä luovuttanut Paappo kuoli, viimeisinkin ote elämästä Laukkaassa kirposi. Mutta nyt Maammo, väsynyt vanhus, on määrätty hoitokokoukseen julkiseen puhutteluun, määrääjinä käly ja saarnaajalanko, Vendlalle Taivasmies ja Kalanainen.

Heillä on mateen silmät ja kylmä katse.

Riikka Pelo kuvaa uskonnollista fanatismia ja sen valtaa yksittäisten ihmisten yli. Yhteisöstä irrottautuja sylkäistään hylkiönä ulos. Sellainen on Ihmisenpoika, nuori naapurinmies, ja sellainen oli myös Pietu, Vendlan äiti, joka kerran turhaan yritti noutaa lastaan mukaansa. Siitä lähtien Vendla on halunnut äidin luokse, Uunan kanssa. Ja niitä pakoretkiä hän yrittää.

Runsaan vuorokauden kierrossa tarinassa tapahtuu paljon. Staattista ovat vain seurat, veisuu ja julistuspuheet. Samanaikaisesti lapset ovat valvomatta ja kolme heistä keksii lähteä kielletylle Maitojoelle ja koskelle seilaamaan jäälautalla, suurella styroxlevyllä. Kaksi pellavapäistä, Taivaanmiehen ja Kalanaisen kaksoispojat naarataan seuraavana aamuna joen pohjasta.

Yhteisöstä löytyy vastuutakin. Sitä on Ihmistenpojassa, Pietun nuoruuden heilassa, ja sitä löytyy Kalanaisessa, jonka kotiin Vendla korjataan talteen. Lukija tietää, että hän saa puhtautta, ravintoa, rakkauttakin ja tiukan kasvatuksen kaidalle tielle pelastuvien Jumalan valittujen polulla. Mutta jos hän on tullut Pietuun, jonain päivänä hän repäisee itsensä irti ja määrää elämästään itse. Nyt hän on vielä liian pieni ja heitteillä.

Pelon kieli osoittaa suomen kielen ilmaisuvoiman ehtymättömyyden. Kirja on rujo, kaunis ja runollinen. Pelo kuvaa upein kielikuvin luonnon yksityiskohtia, kun Vendla ja Maammo palaavat rantaan katiskalla käynniltään, ja vie lukijan voimattoman ihmisen pään sisälle hänen häpeäänsä ja hätäänsä ja ennen muuta pienen Vendlan omintakeiseen selviytymismaailmaan.

Juonen Pelo avaa kirjassa hitaan hallitusti tarinan etenemisen myötä. Ei hullumpi ostos kesäiselle junamatkalle!

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s