Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö avasti historiallisen sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita.

Paimentyttö avasti historiallisen sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita.

Syrjästäkatsojan tarinoita I. Mäntsäläläinen monitoiminainen, kirjailija ja tv-käsikirjoittaja Kirsti Manninen ryhtyi aikanaan kirjoittamaan historiallisia romaaneja peitenimen takaa. Mahtaako tuo jakautunut persoona eri kirjallisuuslajien kesken olla nyt etu vai rasite? Valitulta reitiltä on vaikeaa enää irrota.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja luokittunee – ainakin yleisessä arvostuksessa – historiallisiin (viihde)romaaneihin. Tästä kategorioinnista Kaari Utrio on ampunut teräviä koskien naiskirjailijoiden arvostusta. Mielestäni peitenimellä vakavasta poikkeavaa ”toisenlaista” julkaiseva altistaa itsensä vähättelyyn. Suotta.

Mutta vuosi sitten ilmestyneeseen Paimentyttöön (Otava 2013), joka sai hiljan jatkoa romaanilla Lapsenpiika (2014)!

Paimentytön keskushenkilö on vuonna 1880 syntynyt alavutelainen Ida Eriksson, joka jäi pienenä orvoksi ruotsinkielisestä asemanhoitaja-isästään. Tyhjän päälle jäänyt suomenkielinen äiti muutti tyttärineen aviomiehen lapsuudenkotiin, Sipooseen kalastajanmökkiin, tuolloin vielä elossa olleille appivanhemmilleen ei-tervetulleena. Sipoossa hän työskenteli kartanon navetassa lypsäjänä, kunnes keuhkotauti ja sen myötä kuolema saivat ylivallan.

Ida jäi 13-vuotiaana täysorvoksi, ilman ainuttakaan sukulaista. Orpous oli sata vuotta sitten sangen yleinen lasten kohtalo. Usealla oli kuitenkin jokin sukulaisten turvaverkko, mutta yhtälailla monien oli pakko hankkiutua ansioon maailmalle.

Mustosen pikku-Idan tarina alkaa kurjuudesta, nälästä ja hataran tönön hyisestä, ytimiin tunkeutuvasta kylmästä sekä pienen tytön voimille liian raskaasta työstä. Ida on kartanon torppareiden lehmäpaimen. Tuohon, 1890-luvun jyrkän luokkajakoiseen maalaisyhteiskuntaan sisältyi aikuisten taholta niin sydämettömyyttä ja vallankäyttöä kuin sääliä ja vastuuntuntoakin. Kaikkea sitä myös Ida kokee. Lasten usein yli voimien menevät työmäärät ja unen puute olivat sata vuotta sitten aivan yleisiä, lukuun ottamatta säätyläisiä ja varakkaita.

Mutta Kirsti Manninen on kehitysoptimisti, minkä koimme myös takavuosina television Hovimäki-sarjasta. Kehitys kehittyy ja valistuksellakin on sijansa.

Täysorvoksi jäävästä tulee kartanon lypsäjä, sitten navettaneiti (karjakko) Mathilda Weckströmin holhokki ja piika. Hiukkasen kohoavan elintason hintana on eristys ja yksinäisyys.

Ida on siveä, siis ujo, ahkera, kunniallinen, tottelevainen ja nöyrä, myös teräväpäinen, aloitteellinen ja opinhaluinen, ja hän omaksuu nopeasti. Hän on muiden kaltaistensa lailla sosiaalisessa poterossa, mistä nousumahdollisuudet on salvattu tehokkaasti. Mutta Idalla käy tuuri. Vakavan onnettomuuden seurauksena häntä hoidetaan kartanon naapurustossa Björkuddenissa. Historiasta tiedämme, että Koivuniemi oli valtioneuvos Zakris Topeliuksen Sipoon koti. Onnettomuudessa lievästi invalidisoitunut Ida ”unohtuu” Björkuddeniin yhdeksi sen työntekijöistä.

Jos Idan tarina on tähän asti kuvannut köyhän ja koulutusta vailla olevan kansanosan elinoloja ja työkulttuuria, katse kääntyy nyt säätyläiskulttuurihistoriaan. Tarina saa käänteen. Ida on kokija ja näkijä, mutta hän on sitä kyökistä, salin kynnykseltä ja kasvipuutarhasta käsin. Halusi Mustonen sitä tai ei, tarinan painopiste on siirtynyt vanhaan ja suuresti kunnioitettuun valtioneuvos Topeliukseen, aikansa tunnettuun ja ihailtuun hahmoon niin Suomessa kuin Ruotsissakin, ja hänen pariin viimeiseen elinvuoteensa.

Idasta on tullut oman tarinansa syrjästäkatsoja.

Mustonen on tehnyt taustatyönsä pieteetillä. Ajan työ- ja sosiaalihistoria arjen käsitteineen on imeytetty luontevasti kerrontaan vailla päälle liimaamisen tuntua. Kirjoittaja on taitava, varma ja sujuva kertoja ja mielikuvitusta hänellä riittää värittämään työväen sinänsä monotonisesti toistuvia päiviä. Kulttuurin ruotsinkielisyys välittyy näppärästi kerronnassa.

Paimentyttö ei kuulu suuriin lukuelämyksiini, mutta viihdyin mainiosti Idan lapsuus- ja murrosikätarinan seurassa ja kirjan luettuani tunsin oikeutetusti sivistyspääomani karttuneen.

Syrjästäkatsojan tarinoita saa jatko-osan seuraavassa blogissani. Silloin vuorossa on Lapsenpiika ja siinä Ida on joutunut Helsinkiin ja jo varttunut nuoreksi naiseksi.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s