Sami Lopakka: Marras

Oululaisbändin marraskuisesta turneesta kertovan romaanin nimellä on muitakin merkityksiä.

Oululaisbändin marraskuisesta turneesta kertovan romaanin nimellä on muitakin merkityksiä.

Oululainen heavy metal -bändi on kuukaudenmittaisella Euroopan turneella; 14 maata ja liki 20 konserttia, asumista ahtaassa, vaikkakin nykyaikaisessa keikkabussissa tukholmalaisen lämmittelybändin kanssa. Kiertueen loppupuolella, kun kaikki on jo hajoamassa hallitsemattomaksi, kitaristi Hautamaa muistaa aikaa ennen levytyksiä ja eurooppalaisia fanittajia:

Kun kasasimme bändin, olimme intoa täynnä ja treenasimme melkein joka päivä. Ensimmäinen treenikämppä oli asumattomaksi jäänyt omakotitalo syvällä korvessa. Singuimme sinne polkupyörillä ja mopoilla kolmenkymmenen asteen pakkasessakin. Kun pääsimme perille, soitimme usein neljä tai viisi tuntia. Vasemman käden sormet kuluivat vereslihalle.
Nyt, Välimeren auringossa kolmetoista vuotta myöhemmin, vereslihalla oli koko porukka.
− Niin mitä, ei kotona kettään? kysyin.
− Tyhyjään kämppään meen ku täältä lähetään.

Kännykkäsoitto kotiin ei tuo kaikille toivottua helpotusta. Useamman parisuhteen bändielämä on hiertänyt murtumapisteeseen. Päänuppi ei enää kestä turneeta, eikä fysiikkakaan. Masennuspuuskat ovat nujertaa ja niissä tilanteissa eivät itsetuhoiset ajatukset ole kaukana.

Mutta on myös loistavat hetkensä, etenkin turneen alussa: salintäyteinen yleisö, nappiin sujunut, yleisön kanssa resonoiva bändin suoritus ja sen takaajana kohiseva adrenaliini verissä:

Raunio alkoi päästä tunnelmaan. Hän nakkeli mikkitelineitä, potki monitoreja, haastoi riitaa ja rähisi spiikeissä elämän vittumaisuudesta, köysistä ja ruumisarkuista.

Sami Lopakan esikoisromaani Marras (Like 2014) hiertää lukijankin vereslihalle. Se on rankka, paikoin myös hauska, sillä vuosien saatossa yhteen hitsautunut kaverisakki on hulvaton, nyt kylläkin humalan ehdoilla. Ja humalassa he ovat useimmiten. Kuumien spottivalojen paahteessa hikoaminen on hillitöntä ja janojuomana on kalja. Sitä riittää koritolkulla backstagessa ja mitään ei koskaan jätetä käyttämättä.

Kirkasta viinaa ja kaljaa kuluu melkein samaa tahtia vapaa-ajalla. Kaikki juovat, myös uranousuaan hakevat hurrit. Ateriointien ja yöunien kanssa on miten sattuu. Röökiä palaa ketjussa. Lopulta kaikki sekoilevat. Tarinan kertoja, Hautamäki, järkevin ja vastuullisin sakissa, vajoaa hallitsemattomaan alkoholipsykoosiin.

En voisi musiikkimaussani olla enää kauempana heavy metalista. Silti Lopakka kiskaisi minut kiertueelleen heti Helsinki−Vantaa -lentokentältä, jännittämään ja ahdistumaan poikien puolesta. Romaani pitää otteessaan, sillä jokaisella sivulla leijuu yllättävän ja hallitsemattoman katastrofin uhka. Nuorten miesten vakiotunnetiloja ovat ahistus ja koti-ikävä.

− Tässä ei oo ennää mittään jälellä, Raunio sanoi, otti huikat ja sylkäisi veteen. – Kotona hommat kussee näitten takia, me tullaan tänne tappeleen keskenään, ja ku lähetään kotia niin taskussa ei oo penniäkään. Eikä kotona kettään.

Raunion seitsenvuotinen naisystävä on ilmoittanut häipyvänsä ja pari loppuunmyytyä konserttia on jouduttu perumaan Korpisuon mömmöillä aikaansaamansa tajuttomuustilan vuoksi.

Jengi on jengi hyvässä ja pahassa. Pitkäkestoinen kaveruus pitää kasassa. Yhdessä ylletään hervottomaan, älykkääseen sanailuun. Paineen purkukeinot ovat rajuja, ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Suurta vastuuttomuutta seuraavat häpeä, syyllisyys, raivo ja vitutus. Lukijaa suututtaa ja säälittää – ja sitten taas naurattaa.

Sami Lopakka on taitavasti sirotellut kerrontaansa myös elämysmatkailua. Päivisin yksin kaupungilla kiertelevä ja pian isäksi tuleva Hautamaa ottaa bändistä etäisyyttä, vaikuttuu Euroopan metropolien katedraaleista ja pystyy yleissivistyksensä turvin syventämään havaintojaan.

Muuten lukija ei saa tietää, odottaako heavy metaliin nuoruutensa omistaneita muusikkoja Oulussa minkäänlainen tulevaisuusturvaverkko.

Sami Lopakka on koulutukseltaan äidin kielen maisteri.

Sami Lopakka on koulutukseltaan äidin kielen maisteri.

Sami Lopakka (s. 1975) on tullut tunnetuksi omanlajisissa musiikkipiireissä Sentenced-yhteyeen kitaristina ja sanoittajana. Vankka pohja siis on, sillä yhtyeen kuusitoistavuotisen uran aikana syntyi kahdeksan kokopitkää albumia ja yhtye teki kymmenkunta kiertuetta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kansilehtitietojen mukaan yhtyeen levyjä on myyty maailmanlaajuisesti puolisenmiljoonaa kappaletta.

Marras on kerrassaan erinomainen olkoonkin, että tuskin olisin paljon pidempään jaksanut jatkaa bändin turneella, sillä mukaan heittäytyminen imi lukijan voimat siinä kuin sekoilevien bändiläistenkin.

Kaunokirjallinen yllättäjä ilman muuta! Niin erilaisia kuin tarinat ovatkin, välähdyksittäin Marras rinnastui mielessäni Mikael Niemen romaaniin Populaarimusiikkia Vittulanjängällä. Jotain yhteistä löytyy siis: poikien intohimo tehdä musiikkia yhdessä ja sitä kaikkea kestää kuitenkin vain aikansa.

Viime kädessä jokainen joutuu elämässä selviytyäkseen panemaan unelmansa, arvonsa ja realiteettinsa johonkin järjestykseen.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s