Joёl Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Sveitsiläisen Joёl  Dickerin kirja on myyntimenestys.

Sveitsiläisen Joёl Dickerin kirja on myyntimenestys.

”Sinä olet trendikäs kirjailija. Ei kukaan odotakaan, että saat Pulitzerin, sinun kirjoistasi tykätään, koska ne ovat trendikkäitä, koska ne viihdyttävät, ja sehän on hyvä sekin.”

Tähän yhdysvaltalaisen kustannusjohtajan lauseeseen keskipaikkeilla Joёl Dickerin tiiliskiviromaania Totuus Harry Quebertista (2014, sivuja 809) tiivistyy myös Dickerin ensimmäinen kustannuskynnyksen ylittänyt kirja. Vuonna 2012 ilmestynyttä romaania on nyt myyty kaksi miljoonaa kappaletta, ehkä enemmänkin.

Kirjan on ranskan kielestä suomentanut Anna-Maija Viitanen ja kustantaja Tammi julkaisi romaanin kesän kynnyksellä Keltainen kirjasto -sarjassaan.

Helsingin Sanomain arviossaan Aino Frilander vertasi kirjaa tv-sarjakirjoittamiseen ja erityisesti Twin Peaksiin. Oivallus on osuva.

Kyse on siis nuoren naisen katoamisesta, joka osoittautuu murhaksi. Kun murhaa yritetään selvitellä, Dickerin kirjassa uudelleen kolmekymmentä kolme vuotta tragedian jälkeen, kaikki tuntuvat lopulta olevan sotkeutuneina kaikkeen ja mukaan sekoittuu lopulta jakomielinen harhaisuus.

Juonet eivät ole identtiset, mutta nuorena väkivaltaisesti kuolleet Twin Peaksin Laura Palmer ja Dickerin Nola Kellergan ovat samantyyppisiä, alaikäisiä, iloisia, katseet vangitsevia vaaleakiharaisia kaunottaria.

Ja kuten Frilanderilla, myös itselläni tuli lukiessa mieleen Vladimir Nabokovin kohtalokas, alaikäinen Lolita.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on siis romaani henkirikoksesta. Mutta se on myös romaani kirjoittamisen vaikeudesta, valkean paperin syndroomasta, josta monet kirjailijat, tuottelias Mika Waltari mukaan lukien ovat kärsineet ja kärsivät: yrittäessä menestyksen jälkeen luoda uutta paperi jää tyhjäksi tai teksti on surkeaa. Tässä tilanteessa kamppailee romaanin päähenkilö ja tarinan kertoja, yhden menestysromaanin kirjoittanut Marcus Goldman. Hän lähtee hakemaan neuvoa ja inspiraatiota omalta yliopistoaikaiselta kirjoittamisen opettajaltaan Harry Quebertiltä ja päätyy näin New Yorkista Auroran pikkukaupunkiin, viipymään opettajansa ja ystävänsä luona.

Kirjan kiintoisin näkökulma on kustannusalan ankarat lait, ainakin suuressa maailmassa. Uutta tulee syntyä tiukassa aikataulussa ja kustannussopimus on epäonnistuttaessa giljotiini. Ehtojen takana on ammattimainen markkinointi- ja huomionhakukoneisto. Kirja ei ole luova kulttuurituote, vaan sampo, jonka rasvaamisessa käytetään myös osaavia haamukirjoittajia. Dickerin kirjassa Marcuksen vapaus on kuvitteellinen. Vain todella suuri nimi voi sanella ehtonsa ja säilyttää vapautensa.

Kun vuosikymmenet kateissa olleen Nolan jäännökset löytyvät hortensien istutuskaivuun yhteydessä Harry Quebertin talon puutarhasta, Marcuksen isäntä vangitaan. Marcus uskoo ystävänsä syyttömyyteen tämän kerrottua aiemmin murheellisesti päättyneestä rakkaudestaan 15-vuotiaaseen Nolaan kesällä 1975. Marcus ryhtyy tutkimaan murhaa aikeissa kirjoittaa Harryn maineen puhdistava romaani. Mutta kustantajan ja kirjailijan tavoitteet ovatkin jyrkässä ristiriidassa. Eikä Marcus liioin ole tervetullut nuuskija pikkukaupungissa.

Kirjaan on rakennettu kilpajuoksu murhamysteerion ratkaisemiseksi ja kunnollisen kirjan aikaansaamiseksi kustantajan kaulapannan kuristuksessa. Murhan amatööritutkinta, vaikka yksi poliisi apurina, on aikamoista aikuisten satua siis!

Kahdeksaan sataan sivuun mahtuu hurja määrä korttipakan sekoituksia ja uusimpien ”totuuksien” mullistumisia seuraavilla. Kukaan ei enää ole sellainen, miltä on näyttänyt. Luurankokaapit kolisevat.

Totuus Joёl Dickerin tapauksesta

Totuus Joёl Dickerin tapauksesta: Dickerillä on vielä kivinen tie hyväksi kirjailijaksi. Hän on hallinnut rakenteen mainiosti, pitänyt sotkemansa langat käsissään, kehittänyt näppäriä ratkaisuja kuten päälukujen numeroinnin takaperin ja sijoittanut kunkin luvun alkuun johdannoksi Harry Quebertin ohjeita nuorelle Marcukselle.

Mutta kontrasti eräiden kirjoittamista koskevien keskustelujen ja muun tekstin välillä on paikoin niin räikeä, että edellisten alkuperäksi epäilen jonkin Dickerin käymän kirjoittajakurssin materiaalia kirjaan upotettuna. Valtaosaltaan kieli on tasapaksua ja tylsää.

Kirjan suuri rakkaustarina on esipuberteettinen ja ontto, muutamat naishenkilöt ovat käytöksessään epäuskottavia karikatyyrejä ja romaanijulkisuuden rinnastaminen koko media-ilmaston tukkivana julkisuusshowna vaikkapa Yhdysvaltain presidenttivaalikamppailun Barak ObamaJohn McCain loppuviikkoihin on naiivin liioitteleva, vaikka kuinka fiktioon kirjoitettuna.

Turhan usein kirjaa lukiessani tunsin kirjailijan ilmaisuja kohtaan myötähäpeää ja noloutta.

P.S.

Nobelin ja Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon saaneista moni on osoittautunut aikansa lapseksi ja jo hautautunut historiaan lukijansa kadottaneena. Näin käy sveitsiläiselle viihdekirjailija Joёl Dickerillekin; aikansa tuote, jonka vihdoin − tultuaan kahdella aiemmalla kirjallaan kustantajien torjumaksi − onnistui ja tahkoaa nyt rahaa. Ani harvasta tulee klassikko. Kukin siis viihdyttäköön itseään tavallaan.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani, Viihderomaani Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s