Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet

Jeremei Aipin kertoo kirjassaan synkästä vaiheesta hantien historiassa.

Jeremei Aipin kertoo kirjassaan synkästä vaiheesta hantien historiassa.

Aloitin Jeremei Aipinin kirjan Siperian veriset lumet (Into 2013) viime syksynä. Pahaa teki. En pystynyt jatkamaan alkusivuja pidemmälle. Kirjanmerkki muistutti keskeytyneestä yrityksestä. Nyt luin. Piti lukea, kun nyky-Venäjän vahvemman valta -politiikka toimi kimmokkeena.

Jeremei Aipinin kirja (2002) on käännetty suomen lisäksi englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja unkariksi. Silti emme tiedä emmekä haluakaan tietää bolsevikkien vuosina 1933–1934 ostjakkikansaan kohdistamista veriorgioista. Aipinin huuto on hukkunut tuuleen. Kommunistiterrorin syntikuorma on niin musta ja lyijynraskas, etteivät murhatut vastarintaan nousseet ostjakkimiehet, vaimot, lapset, koirat ja porot siinä kummoisesti lisää paina.

Mutta pienen ugrikansan historiassa tapahtunut on perin murheellinen.

Kirja on yhtä tuore kuin ilmestyessään. Lukekaa.

Obin ja Irzygin idänpuoleisella taigalla vuosisatoja tsaarivallan kanssa sovussa eläneet ostjakit (hantit) yrittivät sopeutua myös punaiseen valtaan toistakymmentä vuotta, vaikka heidän Keskinen Isänsä, tsaari oli vangittu ja murhattu ja Venäjä tuhottu. Mutta 1930-luvun alkuvuosina tuli vastaan ylittämätön raja: Punaiset häpäisivät suunnitelmallisella teollaan pyhimmästä pyhimmän, Kazymjoen yläjuoksulla sijaitsevan Jumalanjärven saaren, jonne vieras jalka ei ollut koskaan astunut. Ostjakit nousivat ”kapinaan” ja valoivat lumen ja veden avulla suojakseen jäälinnakkeen.

Kommunistihallinto lähetti Jegaterinburgista puna-armeijan joukko-osaston taltuttamaan kapinalliset. Sääliä ei saanut tuntea. Komentajaksi tuli vallantäyteinen, röyhkeä raakalainen Tšuhnovski, joka tiesi, ettei koskaan joutuisi vastuuseen veriorgioiden yksityiskohdista ja kohteista ylipäätään.

Aipinin teos liikkuu kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa ja siinä on vahva myyttinen luonne. Myyttisyys, sopusointu luonnon ja ihmisen välillä, suodattuu kerronnassa ostjakkien tapojen ja uskomusten myötä. Ostjakeilla on siinä kolme todellisuutta: Keskinen maailma (maanpäällinen elämä), Alinen maailma (rauhan tyyssija kuolleille) ja Ylinen maailma (ortodoksisen uskon kautta tullut usko Isään ja hänen valtakuntaansa).

Siperian veriset lumet seuraa yhden ostjakkinaisen, Lasten äidin, kohtaloa. Kun punaisten joukko-osasto ehtii perheen kodalle, se surmaa sisällissodassa punaisten puolella taistelleen ostjakki-isän – arvatenkin punaisiin pettyneen kapinallisen – sekä vanhimman pojan, särkee lähtiessään nartat ja työvälineet, ryöstää perheen elintarvikkeet ja tappaa porot. Kotaan jää Lasten äiti kolmen pienen lapsen, sylivauvan ja seulaksi ammutin Jumalan äidin ikonin kanssa. Vanhin tyttö Anna on ehtinyt paeta äitinsä määräyksestä kauas piilokotaan kahden vanhan ajoporon vetämässä nartassa. Ei kai pienempiä sentään tapettaisi!

Elämän edellytykset on viety. Lasten äiti suorittaa viikon kestävän ostjakkien hautajaisrituaalin, pakkaa pienokaiset Annan ajoporojen vetämään narttaan viedäkseen lapsensa ”ihmisten ilmoille”, kauas omaan lapsuudenkotiinsa.

Se mitä Lasten äiti joutuu taipaleellaan kokemaan, on kammottavaa luettavaa, tarinaa järjestelmällisestä murhapartiosta, tosin pääosin ilmasta käsin. Yläpuolelle kaartavat pommikoneet eivät säästä ketään. Osansa saavat susiperheetkin.

Lopulta taiga itkee autiutta. Perheensä menettänyt haavoittunut susiäiti jää hangelle kuolemaan. Jäljellä on enää Lasten äiti imetysikäisen Savva-vauvansa ja nälkiintyneen Poitök-koiran kanssa viimeisenä tavoitteenaan pelastaa edes vauva. Sen tehtävän hän sälyttää heikkokuntoiselle koiralleen, kun ei itse kykene enää kävelemään.

Ostjakkien (hantien) keskuuteen jäi elämään tarina legendaarisesta Lasten äidistä, jolle koira haki avun ja joka vauvan turvaan saatuaan tarttui kivääriin ja lähti etsimään kostoa tapetun miehensä ja tapettujen viiden lapsensa sekä ostjakkikansansa puolesta. Pitkiin aikoihin punaisten luodit eivät häneen osuneet, mutta lopulta hän astui luodin eteen itse päästäkseen rakkaittensa luo Aliseen maailmaan.

Aipinin teoksessa rinnastuu ostjakkien teurastus ja tsaariperheen brutaali murha. Samoin kuin ostjakit itkevät tuhottua kansaansa, elää Lasten äidissä kaipuu ”hyvän tsaarin”, Maan isän, palaamiseen ja sen myötä Venäjän pelastumiseen raakalaisten syöksemästä alennuksesta.

Assosiaationi on nykyhetkeen sidottu: Aipin kirjoitti kirjansa vuonna 2002 ja Putinin ensimmäinen presidenttikausi alkoi vuonna 2000. Kuka on ”hyvä tsaari”, ”messias”?

hantiSiperian veriset lumet on rankkaa luettavaa. Teoksen on suomentanut Kristiina Lehmus. Kustantaja Intolle ja suomentamista tukeneille kahdelle öljy-yhtiölle kuuluu kiitos kirjan saattamisesta suomalaisten lukijoiden ulottuville! Sen jälkeen meistä on kiinni, tahdommeko tietää.

Jeremei Aipin (s. 1948) on ajanut Siperian alkuperäiskansojen oikeuksia myös kansanedustajana. Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressi ehdotti Aipinia Nobel-palkintoehdokkaaksi 2004.

Aipinilta on aiemmin ilmestynyt teos Viimeinen aamutähti (1990, suom. 1996).

Hanti-isä lapsineen matkalla kesälaitumille. Kuva: Raul Erdel

Hanti-isä lapsineen matkalla kesälaitumille. Kuva: Raul Erdel

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s