Petri Vartiainen: Isäasentoja

Isyys on jatkuvaa puuhaa pienten lasten kanssa. Näin Jussi Karjalainen visualisoi Isäasentoja-kannen.

Isyys on jatkuvaa puuhaa pienten lasten kanssa. Näin Jussi Karjalainen visualisoi Isäasentoja-kannen.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Petri Vartiainen (s. 1977) on tällä vuosipuoliskolla jo toinen kuusamolainen esikoiskirjailija Turussa asuvan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tommi Kinnusen tavoin. Pienoisromaani Isäasentoja (Otava 2014) tuli viime vuonna kolmanneksi Pentti Saarikoski -kilpailussa.

Isyys taipuu kirjassa monenlaiseen asentoon. Ensimmäisessä jaksossa Vartiainen havainnoi omaa isyyttään. Tuore esikoisvauvan isä häädetään synnytyssairaalan perhehuoneesta, joka annetaan toiselle pikkuperheelle. Tästä lähtien hänen roolinsa isänä on oleva toinen. Elämä täyttyy arkisilla velvollisuuksilla. Niihin kuuluu kaikki muu paitsi synnyttäminen ja imettäminen. Ja lapsia koillismaalaisessa kulttuurissa eläville tulee. Veera-vaimo rakastaa olla raskaana, halusi mies lisää tai ei.

Arki on arkisen arkista:

Seuraa lastenohjelmia, aamupalaa, leikkejä, lastenohjelmia, siivousta ja järjestelyä – en ehdi rauhassa edes vessaan −, lounas, uimahalli, välipala, kirjasto, leikkipuisto… Illalla laitan saunan päälle, juoksen puoli tuntia ja nykäisen lauteilla pari vahvaa olutta. Kun tulen saunasta, lapset syövät jo iltapalaa. Pesen jokaisen hampaat, luen iltasadun, nukutan.

Vartiaisen kerronta on omakohtaista, paikoin proosarunomaista, älykästä ja oivaltavaa, mutta romaanin draaman kannalta alkuosaltaan tylsää. Pinnistelen. Kiltin, vastuuntuntoisen pehmoisän elämä ei säväytä. Mutta ilman tätä osiota kirjaa ei olisi.

Draama vaatisi suurta murhetta: oman lapsen kuoleman, jonka jälkeen elämä jakautuu elämäksi ennen kuolemaa ja elämäksi sen jälkeen, välirikkoa ja avioeroa, riitaa lapsista, yksinhuoltajaisyyttä, oikeudettomuutta tavata lapsiaan… Vartiaisen perhe on rakastava ja turvallinen.

Pienoisromaanin toisessa jaksossa kirjailija esittelee lähisukunsa miehet. Kirjo on melkoinen ja tarinan draamakin tavoittuu. Vartiainen erittelee pojan isäsuhdetta ”iskään” ja ”faijaan”. Omasta nuoruudesta ja isä−poika-suhteesta on kyse.

Isän isoisä on rasittunut ja kovakatseinen mies sotilaskuvassa piirongin päällä. Äidin isoisä, jalkaansa rintamalla ampunut vapautuja pääsi hitaasti irti pelkurin maineestaan: Ikätoverit olivat rintamalla tai sankarihaudoissa, heidän lapsensa kasvoivat tekemään uraa tai vallankumousta.

Sitten on vaari, siittäjä-elättäjä-keräilijä:

Hän tuli töistä, puki valkoisen kauluspaidan ja lähti lautakuntaan. Vaarille kertyi luottamustoimia kuin sotaveteraaneille prenikoita. Niiden etäinen kiilto saa hänen aikuiset lapsensa yhä puhumaan muodollisesti.

Vaari eli järvellä ja kalassa, ja kaipasi sinne vanhana sairaalavuoteellaan. Ukista sen sijaan ei jäänyt muistoja.

Omasta isästä ei tarvitse pitkästi kertoa. Hän on hoitanut osansa niin moitteettomasti, että jos epäonnistun elämässä, saan syyttää ainoastaan itseäni. Ei ole isoveljeäkään syntipukkina, typeryyksiin houkuttelevaa lurjusta.

Isän veli on suvun mustalammas, juoppo, jota vaimo pahoinpitelee ja jonka lapset, kirjailijan serkut, joutuvat lastenkotiin: ”Isäni läpikävi hylkäämisen tunteet veljensä puolesta.”

Sanottiin, että setä oli valintansa tehnyt. Setä sanoi, ettei ole koskaan saanut tehdä valintoja minkään vaihtoehtojen väliltä…
…Jospa isyys olisi vain äskettäin tulee heitetty valokuva, sen saisi pelastettua, vähän sormiaan polttaen, vaikkakin haperoreunaisena niin ikiomana, hautaan säilyvänä kuitenkin. Mutta se on jo mennyttä, aikanaan kadotettua, omien itsekkäiden mutta pakollisilta tuntuneiden valintojen takia.

Kirjat ovat Vartiaisen elämässä keskeisen tärkeitä. Niitä hän lukee itse ja lukee myös lapsilleen. Niistä hän kertoo oppilailleen ja niitä hän pyrkii kirjoittamaan itse. Niistä vaimo osoittaa aika ajoin mustasukkaisuutta. Kirjat tuntuvat Vartiaiselle yhtälailla tärkeiltä kuin vaimolle halu olla raskaana, jälleen kerran: Veera ilmoittaa ohimennen: ”Meitä on pian kuusi.” Hätkähdän, nostan katseeni kirjasta.

Nuori isä on kuin huomaamatta siirtynyt keski-ikään ja saanut juoksulenkkeilystään huolimatta alkavan vatsankuvun. Mutta vasta oman isän hautajaisissa hän huomaa ajan kulun:

Hautajaisissa tapasi kaukaisia sukulaisia, vuosien mentyä kaukaisiksi jääneitä. Heidän muuttuneista kasvoistaan näki, että isän aika oli tullut. Sen oivaltaminen lohdutti paremmin kuin yksikään osanotto…

Miehiä ja isiä elämän kierrossa kirjassa, joka on kaunokirjallinen, muttei sittenkään romaani.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s