Anelma Järvenpää-Summanen: Nostalgia

Runokokoelman hienostunut kansi on Marjo Hannukaisen.

Runokokoelman hienostunut kansi on Marjo Hannukaisen.

Anelma Järvenpää-Summasen (synt. 1948) juuri ilmestynyt viides runokokoelma Nostalgia (Maahenki 2014) on omaelämänkerta runokokoelman asussa, viiteen jaksoon ryhmiteltynä. Niin sitä luin.

Runon ääni on aina runoilijan ääni. Valitsemani lukutapa alleviivaa entisestään runojen henkilökohtaisuutta.

Kokoelman alkurunossa pieni tyttö kättelee metsäisellä hiihtoretkellään lumista kuusenoksaa. Viimeinen runo tuo nykyhetkeen. Siinä avarain vesien äärellä viihtyvä runoilija hengittää luonnon sykkeessä keväisten jäärailojen paukkuessa, lokkien huutaessa ja mielen kurkottaessa tulevan kesän sineen.

Kokoelman ensimmäiset 14 nostalgiarunoa ovat voittopuolisesti valoisia tuokiokuvia ja muistoja lapsuudesta maalla. Valoisuutta himmentää vain jäänti isän puolelta orvoksi.
(* Ks. huomautus säkeiden sisennystavasta lopussa.)

Kesällä vietiin kotipihasta haudalle
. . . . . . . iiriksiä reunakivien nurkkiin
hyväiltiin hiekkaan kiharoita
. . . . . . . haravalla ja sormenpäillä.
Ei meistä isättömiä tullut.
Elävältä isältä voi sulkea oven
kuollut isä muutti sisällemme
.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten esikoiskokoelma Lumihäät (1985) sädehti erotiikkaa; rakastunut, juuri naimisiin mennyt nainen vannoi: ”Näitä sormuksia ei oteta ikinä pois,/ ne tekevät meidät voimakkaiksi ja keveiksi.” Mutta jo silloin rakkauteen ja himoon sekoittui syytös: ”Onnettomuus lienee jo mustasukkainen,/ vahtii pidätetyssä kiimassa/ ikkunoiden takana/…”

Vuonna 1992 ilmestyneen uuden kokoelman nimi oli puhuva: Voimasi tunnustan. Lukija kohtaa peittelemättömämpänä miehestä huokuvat vihurit: ”Kun totuus ei kelvannut/ kun sanoit että valehtelen/ kaatui pilven punaviini taivaalle/…” Tuolloin hieman yli nelikymppinen nainen toimii viisaudellaan ja vaistollaan, rakkaudellaankin, runossa, jonka runoilija on sisällyttänyt virstanpylvääksi myös uuteen kokoelmaansa:

Sinun värisi ovat maanläheisiä, ne ovat maata
vaatteet ja tukka.
Korpien muisti ja kuun valo viipyy kasvoillasi.
Puhut suoraan ikävääni.
Tunnet minut mutta vaikenet
kuin virran yli soutaja, joka vie mutta ei kerro
mykkä peikko, tukka kimppu käärmeitä
ja unikonnuppu.
Astut ovesta kuin simpukasta
erämaani tähtien alle
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . kopeus ylläsi.
Tämä erämaa saa ihosi punertumaan.
Kiedon sinut hiusteni sisään
kuin portto villitsijämiehen hiertyneet jalat.

Runoilija erittelee parisuhteen ”kuolleita kulmia”:

Näkee toisen kahtena:
toiveittensa ja pelkojensa mukaisena.

Katsoo toisessa itseään
näkemättä toista.

Säkeissä on elämänviisautta, mutta myös epätoivoa ja pettymystä kuten runossa, joka on lyhennelmä aiemmin Voimasi tunnustan -kokoelmassa julkaistusta:

Anelma Järvenpää-Summanen. Kuva: Tuula Vehanen.

Anelma Järvenpää-Summanen. Kuva: Tuula Vehanen.

Jos tarvitset varo syyttämästä.

Syyllisyys on syöpä sisuksissa
sen kanssa ei voi elää
. . . . . . . . . . . . . . siitä se julmuus:
syyllisyyden peilejä voi vain paeta
. . . . . . . tai tuhota
itseään hän murtaa sinusta.

Mutta avioliitto on tarkoitettu elinaikaiseksi:

Vaihtaa pareja ja perhettä,
tekee elämästä kanavasurffailua.

Juurtuminen vaatii aikaa,
kasvaminen pysymistä paikoillaan.

Silti parisuhteen paino tuntuu:

Ei, en enää jaksa, halua
sitä ei kestä monta kertaa.
Salli tämä lepo, suhiseva sade
risuiset oksistot synnyttävät helmiä.
Ensin vuodet olivat taimia
. . . . . . . notkeita, tuulissa taipuvia
nopeasti ne kasvoivat metsäksi
. . . . . . . puita täyteen
katse painui latvoista runkoihin
. . . . . . . myrskyssä
juurten kestävyyteen.
Sekametsä
tunteitten tulvavedestä
pyytää päästä
. . . . . . . . . . . . . . kahlailee.

Voimasi tunnustan -kokoelma sisältää sarjan perhekuvia. Myös uudessa kokoelmassa runoilija käsittelee viisasta vanhemmuutta. Jos parisuhdetta käsittelevät runot rinnastuvat lukijan mielessä Märta Tikkaseen, lapsen psyykeä tulkitsevat rinnastuvat Helena Anhavaan:

Ettäkö olit isänä, äitinä riittämätön?
Eikö lapsi kasvanutkaan riittäväksi?
Mietihän, kenet itsesyytöksilläsi syyllistät.

Kirjailija, jonka juuret ovat maalaiselämässä, liikkuu tottuneesti julkisessa seuraelämässä, mutta osoittaa pettymystään sen teennäisyyteen:

Tapaaminen:

tehtiin hymyjä ilmeiksi,
kuljetettiin lusikkaa keitossa
itsestä poispäin.

Pitkästyttää jo.
Kaipaan itseni seuraa.

66-vuotias, edelleen poikkeuksellisen sensuelli runoilija hyvästelee aikuisuutensa pitkiä ja rosoisentuntuisia vuosikymmeniä:

Ei elämä huono ollut,
tähän kantoi,
sen antoi mitä kaipasin
ja enemmänkin.
Karikkoiset kosket jättivät henkiin,
kallioseinämien kuilusta
näkyi aina kaista taivasta,
tähti tai pilvenreunaa.
. . . . . . . Poukamissa
sytytit leppoisat leiritulet,
uneen solahdimme sylikkäin.
Sain sen mitä kaipasin.
Enemmänkin.

Runoilija panee itsensä rohkeasti alttiiksi tulkinnoille, mutta todennäköisesti hän hymyilisi vienosti tulkitsijalle ja siirtäisi keskustelun taitavasti runosta runouteen, yksityisestä yleispätevään, konkreettisesta abstraktiin.

Kymmenisen vuotta sitten Anelma Järvenpää-Summanen sairastui harvinaiseen sähköallergiaan, josta hän on kirjoittanut artikkeleita ja toimittanut yhdessä Hanna Nurmisen kanssa kirjan Kun sähkö satuttaa (Edita 2012). Lääkäreiden ammattikunnalle sähköallergia oli vieras ilmiö ja kesti kauan, ennen kuin hän löysi ymmärtävän, ilmiön tunnistavan lääkärin.

Sähkölle allergisen elämä on pirullista, sillä elämme sähkölaitteiden saartamina, näkymättömien virtojen verkossa. Sähköallergikko on saanut karkotuksen kaikista ihmiskeskittymistä julkisista liikennevälineistä ja kaupunkikeskuksista paikkoihin, missä ylipäänsä on ihmisiä koolla. Tätä dramaattista elämänkäännettä runoilija kuvaa pitkässä runossaan Kielletty kokemasta. Tässä kolme katkelmaa runosta:

1.
Elämä yllätti
kytki hermostoni
kännyköitten, tukiasemien, wlan-laitteitten
säteilysähköä kipuilemaan
runo käpertyi aavikkoruusuksi
piikkipalloksi polttavien dyynien lomaan
keidasta janoamaan

3.
Pahinta oli alussa kun
uusi tietokonelaitteisto antoi
sähköiskuja ja rytmihäiriöitä,
kehon suojaukset rikkoutuivat,
mikroaaltouunin tehot viilsivät
keuhkojen läpi kuin polttava tuuli ja
kännykkä säteili palleaan ja päähän
sietämätöntä tulehdussärkyä.
Laitteista voi luopua ja keho palautua.
Mutta vasta kun sähköprofessori toi
suojatumman tietokoneen, sain
. . . . . . . kuin amputoitu pianisti
sormia takaisin

9.
Taas katosi metsää lenkkipolun varrelta
tilalle tehdään rautatieasema, kaupunginosa.

Toisessa suunnassa puita sentään riittää
reviirimme (minun ja liito-oravan) ei vielä mahdoton.

Ei, en tee kirjailijalle oikeutta elämänkerrallisuustulkinnallani: se valikoi, pelkistää, karsii, kaventaa ja kalventaa. Elämä ei alistu puristettavaksi kehyksiin. Kokoelma on nimensä mukainen, nostalgia.

[* Huomautus lukijalle: Järjestelmä pakottaa rivit alkamaan vasemmasta reunasta. Koska sisennyskomento osoittautui epäkelvoksi säkeiden sisennyksessä, olen lukinnut runojen sisennettävät säkeet pistejonoilla juuri kirjailijan tarkoittamille paikoille. Lukija sulkekoon pistejonoilta silmänsä: ne eivät kuulu itse runoon!]

Aiemmin lukemaani:
Romaani Itkevä nukke (nimellä Anelma Salo; Erkon kirjallisuuspalkinnon voittaja)
Hidas yö (2006, romaani)
Tahtoihmisiä (2009, novelleja)
Lumihäät (1985, runoja)
Voimasi tunnustan (1992, runoja)
Valitse kohtalosi (2000, runoja)
Ole minulle hän (1999, viihderomaani peitenimellä Anita Aure)

Advertisements
Kategoria(t): Runoteos Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s