Arne Nevanlinna: Heta

Vanhalla kenraalittarella on eri käsitys oikeudenmukaisuudesta kuin ahneilla jälkeläisillään.

Vanhalla kenraalittarella on eri käsitys oikeudenmukaisuudesta kuin ahneilla jälkeläisillään.

Arne Nevanlinnan Heta (WSOY 2014) on 1900-luvun alkuun sijoittuva kuvaus vallasväen tekopyhyydestä, omahyväisyydestä ja itsekkyydestä sekä varattoman väestönosan olemattomista mahdollisuuksista korjata asemaansa. Senaatintorin varrella elävän kenraalinleski Gustava Celeriuksen ja hänen jälkeläistensä maailmankuvaa ja ajattelutapaa Nevanlinna kuvaa piikatyttö Hetan kautta.

Kerrassaan nami kirja tämä Heta! Nevanlinnan aseina ovat nauru ja ironia.

Heta on syntymästään orpo ja vammainen. Toinen jalka on toista lyhyempi ja sitä särkee paljosta jalkeillaolosta. Mutta särystä huolimatta on pysyttävä liikkeessä; istahtavaa syytetään kerkeästi laiskuudesta. Joustamaton, tiukkatahtoinen Gustava ei ole paha ihminen, pikemminkin etäinen äidinkorvike ja Hetalla on kuitenkin piianpaikka, paljolti kenraalivainaan ansiosta.

Heta elää pitkän elämän ja rikkoo sillä köyhän kansan sukupolvisen kohtalon. Isästä ei ole tietoa, äiti on pudonnut Hetaa vuonna 1885 synnyttäessään Haminan kadettikoulun pyykkituvan laverilta ja menehtynyt:

Hän [Sandra-äiti] oli neljäs pyykkiapulainen pitkässä saatossa. Nimiltään he olivat vuorotellen Heta Sandrantytär ja Sandra Hetantytär. Kaikki saivat aviottoman tytön parhaassa iässä ja kaikki kuolivat yksipuoliseen ruokavalioon ja ylirasitukseen ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan.

Kampurajalkansa lisäksi Hetalla on toinenkin erityisominaisuus: hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Hän saa huomata, että pääsääntöisesti vallasväki puhuu toista, mutta tarkoittaa muuta. Sanojen takana on oman edun tarkoitusperä, tavalla tai toisella.

Tarinassa kokoonnutaan viettämään kenraalinleski Gustava Celeriuksen syntymäpäivää – kuten joka vuosi. Koolla ovat aikuiset lapset ja heidän puolisonsa. Kankea, teennäinen ilta noudattaa tarkasti vanhaa, kangistunutta kaavaa; vain illan emännän Ekbergin kahvilasta ostamat shampanjankorkki-leivokset ja niiden arvontaleikki on tarkoitettu yllätykseksi, ja siitä ilta saakin uuden suunnan.

Suku on pahin. Läsnäolijat kukkoilevat ja nälvivät toisiaan, ensin kaikki yhdessä. Sitten sitä tekevät naiset omassa seurusteluhuoneessaan ja miehet korttipelinsä äärellä toisaalla. Iltayöstä poistuvat vieraat päättävät käydä toivottamassa hyvää yötä talon valtiattarelle ja löytävät tämän sydänkohtauksen jäljiltä kuolleena huoneestaan. Kertomus jatkuu uudella kokoontumisella kuulemaan testamenttia ja sittenpä ovatkin hautajaiset uusine riitoineen.

Keskinäisten nokittelujen ja päähänpistojensa kautta suvun jäsenet osoittavat oman pöyhkeän tyhmyytensä ja tyhjyytensä, pohjattoman ahneutensa, pikkumaisuutensa, keskinäisen kaunaisuutensa, itsekkyytensä, pahansuopaisuutensa, sydämettömyytensä heikossa asemassa olevia kohtaan sekä häpeämättömyytensä ja röyhkeytensä, kun kyse on rahasta.

Jos he aiemmin kampittivat, nälvivät ja nolasivat toisiaan, Gustava-vainaan testamentti saa heidän yhdessä asiassa yksimielisiksi: varallisuudesta on määrätty vähäpätöiset markkamäärät kaikille kolmelle piialle, Hetalle 150 markkaa, kahdelle muulle puolta vähemmän. Jo ”periaatteen” vuoksi sellaista ei kerta kaikkiaan voi sallia, vallankaan kenraalittaren tytärten mielestä. Mutta mitä tehdä? Taistelu laillisen testamentin kumoamiseksi merkitsee äitivainaan tekemistä syyntakeettomaksi ja prosessi maksaisi ainakin saman, mikä piioille tulisi luovuttaa? Nevanlinna ei kerro, miten tässä elämää suuremmaksi muuttuneessa asiassa kävi. Arvaan, että piiat jäivät pennositta.

Heta yrittää sivistää itseään lainaamalla salaa Celeriuksen suuren kirjaston kirjoja ja lukemalla pihan perällä palvelusväen käymälässä eilistä sanomalehteä, jolla kenraalitar on peittänyt yöastiansa sisällön.

Hän myös rakastuu, vääräsäätyisesti.

Lopultakin Hetalle käy niin hyvin, kuin köyhälle, vammaiselle mutta auttavasti itseään sivistäneelle ja somannäköiselle entiselle piikatytölle voi käydä. Hän saa lopulta elää pienten sisäpiirien hyväksymässä salasuhteessa.

Hetan tarina on menneisyydessä. En epäile, ettei Arne Nevanlinnan kritiikin kärki suuntaudu Hetan tarinan kautta nykypäivään, kasvaviin luokkaeroihin ja hyväosaisten ja nousukasmaisten ihmisten haluun säilyttää riittävän pitkä hajurako yhteiskunnan alimmilla tikapuilla rimpuileviin.

Nevanlinna on liudentanut osan dialogista mehustajaksi lauseiden sisään ja merkinnyt vain osan suoraksi dialogiksi. Niiden rytmitys on erinomaisen onnistunut.

Heta on Arne Nevanlinnan neljäs romaani. Esikoinen, Marie, oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2008. Tältä kirjailijalta haluan lukea lisää.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s