Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tällaisista teoksista lukijan sydän riemuitsee. Hieno esikoinen!

Tällaisista teoksista lukijan sydän riemuitsee. Hieno esikoinen!

Heti alkajaisiksi sanottakoon: Tämä kirja on UPEA. Ensi syksyn palkintoehdokasjaossa kuulemme vielä! Kyseessä on kuusamolaissyntyisen, turkulaistuneen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tommi Kinnusen (synt. 1973) esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014).

Kirjan aikajana on sata vuotta: nuoren, vastavalmistuneen kätilön järkyttävästä tulikasteesta vuonna 1895 jossain selkosilla vuoteen 1996, jolloin nainen kolmannessa polvessa löytää ullakolta anoppinsa vanhan ilmiantokirjeen ja omalta mieheltään salaa polttaa sen saunanpesässä.

Kinnusen nikkaroima rakenne on kekseliäs. Elämän etapit, joiden kautta kokonaisuus ja kirjan keskeiset henkilöt luonteineen ja kohtaloineen alkavat hahmottua, on nimetty katuina ja vuosina: Kievarintie 1904, Shemeikantie 1933, Selkostie 1936, Korsukuja 1946, Leskeläntie 1959… Kymmeniä katuja ja vuosia neljän ihmisen tarinassa limittäin ja ristiin. Nimet ovat harkittuja, merkityksellisiä.

Lukijalle rakentuu kuva kolmesta vahvasta ja sisukkaasta naisesta kolmessa sukupolvessa, yhdestä väärään aikaan eläneestä hyvästä miehestä ja suomalaisen elämänmuodon muuttumisesta heidän myötään; kurjuus-Suomi lähenee vaihe vaiheelta hyvinvointiyhteiskuntaa. Kun lukija painaa kirjan kannet kiinni, hän on saattanut kirjan neljästä päähenkilöstä hautaan kolme: reuman runteleman Maria-kätilön, hänen aviottoman tyttärensä, elämän kovettaman ja katkeroittaman Lahjan sekä tämän miehen Onnin. Lahja ja Onni edustavat Tomi Kinnusen isovanhempien ikäpolvea.

Kulttuurisena taustana on vanhalestadiolaisuus, vaikka tarinassa keskeisintä onkin perheenjäsenten välit ja suhteet. Konkreettisesti lestadiolaisuus astuu perheeseen, kun rauhanyhdistys nappaa keski-ikäisen Lahjan nuhtelukokoukseensa vuonna 1967.
Yksi uskonnon säätelemiä seikkoja on kielteinen suhde ehkäisyyn vaikka pidättäytymällä. Maria-kätilö tuntee sääliä, surua ja kiukkua:

Sarkatakkinen kyytimies on vähäpuheinen. Se miettii, miten tämän uuden tulokkaan ruokkisi. Marian ei käy sitä sääli, sillä jo edellissynnytyksen aikana hän neuvoi sitä höllentämään tahtia. Ei vaimoa tarvitse kyntää kuin syyspeltoa ja vähempikin määrä lapsia riittää. Saman sanoi tällä kertaa, eikä edes jaksanut kuunnella, kun sai vastaukseksi samat ulkoa opitut lauseet lisääntymisestä ja maailman täyttämisestä… Satoja ja taas satoja synnytyksiä, hätäkasteita, isämeitiä kohtuun kuolleitten kunniaksi ja lapsivuoteilla kuiviin vuotaneitten muistoksi. Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan jo kymmenennettä lastaan. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja pyytävät apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saavat syliinsä verisen parkuvan tulokkaan.

Sisukas Lahja, hänkin äitinsä tavoin yhteisön sääntöjä rikkoen nuorena aviottoman lapsen yksinhuoltaja, puskee itsensä tahdonvoimallaan ammattivalokuvaajaksi haettuaan ensin taidot Oulusta valokuvaliikkeen apulaisena. Sitä ennen hän on yrittänyt saada kotikunnasta töitä:
Syiden takaa hän oli kuullut ne toiset, sanattomat. Kun ei ollut uskossa. Kun oli lapsi, avioton vielä. Kun ei ollut miestä elättämässä. Lahja oli yrittänyt muuttua ja mukautua, liittynyt lottiin, istunut kirkossa ja käynyt seuroissa äidin paheksuvasta pulinasta huolimatta, mutta silti töihin oli löytynyt toinen tekijä, usein uskonveli tai sisko.

Maria ja Lahja ovat voimakastahtoisia naisia. Lahjan elämä kovettaa. Sodasta paluun jälkeen aviomies on tuskin kajonnut, vaikka Lahjan kaipaus on kirkuva. Kerran hän kiivastuksissaan heittää alapäänsä pesuvedet ja vadin miehensä silmäkulmaan. Onnin on vallannut kesyttämätön kiihko. Hän rakentaa uutta kotitaloa korsussa asuvalle perheelleen saksalaisten vuonna 1944 polttaman kotitalon raunioille, aamuhämäristä iltapimeään, ja purkaa riehumiseen omaa pahaa oloaan.

Onni ei näe kelmeää aurinkoa, ei tuulta eikä vitilunta. Viimeinen naula on jäätynyt huuleen kiinni ja repäisee siihen pienen haavan. Raudan maku leviää Onnin suuhun, mutta hän ei huomaa sitä, sillä kaikki on kadonnut hänen ympäriltään. Silmäkulmaa ei enää jomota. Pesuvati ei lennä poikki huoneen. Lapset eivät enää pelkää. Lahjan silmissä ei ole pettymystä. Sotaa ei ole käyty. Suomalaiset eivät ole kääntyneet rintamatovereitaan vastaan. Saksalaiset tankit eivät räjähdä vetäytyessään Jäämeren rantaan. Hautoja ei kaiveta kanervikkoisiin kankaisiin. Auki revähtäneiden silmien päälle ei luoda hiekkaa. On vain valkeus. On vain rytmi. On vain mies. Vain talo.

Ei sota Onnia invalidisoinut. Hänen tuskansa on toinen. Vuonna 1957 Lahja löytää kellarista karheaan sementtiseinään kymmeniä kertoja kirjoitettuna saman lauseen: Minä en pysty. Minä en pysty. Minä en pysty. Kirjan lopussa lukija tietää, mitä Onni epätoivoisella teollaan tarkoitti. − Sillä lopultakin hän pystyi.

Lukijan käy Onnia sääliksi, syvästi.

Tommi Kinnusen kirjassa on väkevä virtaus ja se tempaisee lukijan pyörteisiinsä heti aloitusluvusta, jossa harhainen Lahja käy kuolinkamppailuaan. Tuosta vuodesta 1996 tarina alkaa ja siihen se myös päättyy.

Taloudellisesti Löytövaaran perhe (nimi paljastuu lopussa) voi hyvin. Talo on kirkonkylän suurimpia, ellei suurin. Perheen jäsenet ovat toimeliaita ja osaavia. Mutta vanhimman polven Mariaa lukuun ottamatta heillä ei ole keinoja tukea toinen toistaan. He rakastavat lapsiaan ja pitävät heistä hyvää huolta, mutta omassa ahdistuksessaan he yrittävät yksin, omin voimin ja sisulla, sisimpänsä salaten ja kuormansa itse kantaen.

Kokosin kirjasta lopuksi aikajanan 1895−1996 ja sijoitin sille Marian, Lahjan, Kaarina-miniän ja Onnin tarinoiden tapahtumat. Luin myös aloitusluvun Terveyskeskus 1996 uudelleen. Pohdin, tarvitsiko tarina viimeistä lukua Vintti 1996, missä miniä löytää anoppinsa ilmiantokirjeen. Kenties olisin luottanut lukijan päättelykykyyn ja jättänyt pois. Minulta jäi tuokioksi päätösluku huomaamatta, luulin kirjan loppuneen ja tärisin tarinan vaikuttavuudesta. En olisi siis tarvinnut ”kaiken varalta” -päätöstä. Nii ja naa. Kirjailijan hyväksi harkitsemana ratkaisu joka tapauksessa, ja vetihän se ympyrän umpeen.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s