Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sundin tekijänimellä ilmestyvä dekkaritrilogia osui Otavalle, kun Larssonin Millenium meni työtapaturmassa WSOY:lle.

Erik Axl Sundin tekijänimellä ilmestyvä dekkaritrilogia osui Otavalle, kun Larssonin Millenium meni työtapaturmassa WSOY:lle.

Lukiessani Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundqvistin (yhdistettynä Erik Axl Sundin) kolmiosaisen rikosromaanisarjan ensimmäistä osaa Varistyttö kuvittelin kuulevinani kaverusten ajoittaista naurunkäkärystä yhteisen juonenkehittelyn lomassa.

Varistyttö on kirjoitettu laskelmoiden, seteleiden kahina korvissa.

Ei laisinkaan tyhmää. Miksei lapioida rahaa, jos sitä on ammattimaisella kirjoittamisella lapioitavissa. Stieg Larsson keksi sammon (tosin hän ei tiennyt sitä eläissään) ja moni rikoskirjailija ja sellaiseksi pyrkivä on sen jälkeen ollut sampounelman lumossa, niin dekkaribrändi-Ruotsissa kuin meilläkin.

Mutta vaikka rikoskirjallisuus noudattaa löyhästi samaa kaavaa, kaavan sisällä on luotava jotain uutta, rikos josta ei vielä ole kirjoitettu. Pedofilia on löydetty, mutta miten olisi systemaattinen, suunnitelmallinen ja sadistinen, avuttomiin lapsiin kohdistuva väkivalta? Hyvinvointiyhteiskunnassa, niin meillä kuin Ruotsissakin, se on kammottavaa todellisuutta. Viimeaikaiset oikeustapaukset panevat epäilemään, että ne pahimmillaan saattaisivat olla jäävuoren huippu.

Maailma on julmempi, mitä kirjallisuus pystyy kuvaamaan. Pedofilian uhrit vammautuvat loppuiäkseen eriasteisesti, kuka milläkin tavalla. Siinä on Erik Axl Sundkin sauma:
Varistyttö on mieleltään jakautunut persoona, josta löytyy potentiaalia millaiseen sadismiin tahansa. Hän on pitkäaikaisen insestin ja pedofilian uhri.

Liikutaan siis hyvinvointivaltion löyhkäävällä takapihalla, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin eliittiasuntoon Tukholman Södermalmilla.

Uutta Varistytössä on myös se, että keskeiset henkilöt ovat naisia: Varistytön henkilöt ovat rikoskomissaari Jeanette, psykoterapeutti Sofia ja murhasarjaa tehtaileva Victoria. Jeanetten ja Sofian kautta tarinaan tulevat myös arjen ongelmat.

Miksi siis suhtaudun Varistyttöön nuivasti ja ymmärtämättömästi? Tavallinen kaunokirjallisuushan on osoittanut kykenemättömyytensä nostaa esiin todellisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia epäkohtia. Ne ovat jääneet ja jätetty rikos- ja dekkarikirjallisuuden heiniksi.

Onko minulla jotain viihdettä vastaan, sillä siitähän tässä lopultakin on kyse – rahan ja nimen teosta väkivaltaviihteellä? Uskoakseni ei, jos viihde on laadukasta. Mutta dekkarikirjallisuudessa enin osa on puolivillaisen keskinkertaista.

Matti Pulkkisen
kerrotaan sanoneen, että romaani on kuin sika: siihen mahtuu kaikki. Mukaillen, yksipuolisesti dekkareita lukeva on kuin sika: syötävän kanssa ei olla turhan nirso.

Varistytön suomenkielisen laitoksen takakannessa on lainaus Gefte Dagbladin arviosta: ”Pyyhkii lattiaa Stig Larssonilla.” Siinähän se. Larssonin perijät tahkosivat omaisuuksia Millenius-trilogialla, joka rakentui keskushenkilöiden tarinoiden jatkuvuudelle. Jos haluat ”Sundin” trilogiassa tietää tarinan, on luettava myös keväämmällä ilmestyvät muut osat.

Eriksson ja Sundqvist ovat kirjoittaneet laskelmoidusti ja se haisee − sitä enemmän, mitä useampia uhreja varistyttö kiduttaa ja murhaa. Varmoja tapettuja oli ykkösosan lopussa seitsemän. Jos haluaisin tietää, oliko nuori Johan kahdeksas uhri, pitäisi siis lukea osa II.

En ajatellut antaa sille aikaa.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s