Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nuri Farah kirjoitti kirjan äitinsä sukupolven Somaliasta.

Nuri Farah kirjoitti kirjan äitinsä sukupolven Somaliasta.

Nura Farah oli 13-vuotias liittyessään somalien diasporaan ja muuttaessaan pakolaisvirran mukana Suomeen. Tänään hänestä vyöryy haastatteluja eri medioissa: Hänen ensimmäinen romaaninsa, Aavikon tyttäret (Otava 2014) on ilmestynyt − suoraan suomeksi.

Luin sen minäkin. Kirja kertoo maailmansotien jälkeisestä Somaliasta, josta vuonna 1950 muodostettiin Italian huoltohallintoalue ja joka itsenäistyi kymmentä vuotta myöhemmin. Mutta valkoihoinen on kummajainen, jonka harva aavikon asukas on omin silmin nähnyt.

Väestön valtaosa asui aavikoilla ja vuoristoissa paimentolaisina kameleita ja vuohia kasvattaen. Nura Farah (s. 1976) on syntyperäinen kaupunkilainen, mutta hänen äitinsä eli paimentolaiskulttuurissa. Sen kadonnutta tai katoamassa olevaa maailmaa elämäntapoineen, arvoineen ja ihanteineen Mura Farah on romaaninsa kansien väliin tallentanut.

Näkökulma on somalitytön Kjadijan. Tarinan alkaessa hän on kolmivuotias, kirjan päättyessä hänen oma tyttärensä Shamsu olisi koululainen, jos Kjadija sallisi tytölle paimentolaisnaisen kohtaloa kummempaa. Ei salli. Mutta Shamsu on päättänyt oppia ja hän tekee sen äidiltään salassa, ikäisensä pojan avulla heinikon takana.

Romaanin nimessä on monikkomuoto. Silti tarina keskittyy Kjadijan kohtaloon: se kattaa lapsuuden leskiäiti Fatiman apurina, naimisiin pakottamisen lapsinaisena jo naimissa olevan Keyse Libaaxin kanssa, alistumisen ja mukautumisen sekä tasapainon ja onnellisuuden löytymisen hyväksymisen, kiintymisen ja äitiyden tietä. Keyse on vastenmielisen ruma ja Kjadijaa paljon vanhempi, mutta klaanissaan kunnioitettu ja Kjadijaa kohtaan hyvä.

Nykyajan läntiselle naiselle aavikon naisten miehille alisteinen elämä on hyvin erilainen maailma. Kjadija ei ole kuitenkaan nyhjy, vaan äitinsä tavoin temperamenttinen ja voimakastahtoinen nainen.

Nura Farahin tyyli on kuvaileva ja rakenne kronologinen. Kuvaus loihtii lukijan mielikuvituksen ulottuville paimentolaisten vaatimattoman leirielämän auringon noususta sen laskuun, saman ikuisen rytmin, kamelien ja vuohien kuljetukset aavikon ruohopaikoille ja yöksi takaisin leiriin, aterioiden valmistuksen nuotiolla ja hyvin tiukkakurisen islamilaisuuteen ja naisen kunniansäilymiseen keskittyvän kasvattamisen.

Äiti-Fatima on epäoikeudenmukainen ja syrjivä. Hän suosii ja lellii poikaansa ja silmäteräänsä Abdia ja nujertaa vilkkaan ja kauniin Kjadijan itsetuntoa raaoin ottein sivaltamalla vastaukseksi viattomiin kysymyksiin pikku tyttöä vitsailla paljaille kintuille ja vähättelemällä tätä kaikessa. Kjadijasta kasvatetaan alistuvaa, nöyrää ja ujoa. ”Ujous on sinun aseesi”, äiti opettaa.

Kaunisääninen Kjadija pulppuaa sisältään runoja ja lauluja, mutta hän saa kokea äidiltään jatkuvaa sortoa, vähättelyä ja häpeän tunnetta. Hän janoaa äidin hyväksyntää ja hellyyttä sekä tanssin ja laulun vapauttavaa villiä hurmaa, joka on leirillä sallittu muille samanikäisille.

”Kiroan sinut jos laulat”, Fatima sanoi ja työnsi Kjadijan kauemmaksi. Khadijan aneluista huolimatta Fatima pakotti hänet valitsemaan. ”Jos laulat, et ole enää minun tyttöni ja minun sydämeni suuttuu sinulle ikuisesti.”

Hurskas, ankaran uskonnollinen ja Allahiin kaikessa vetoava Fatima unohtaa kasvatuksessaan profeetta Muhammadin opetuksen: ”Se, jolla on tytär ja joka ei hautaa häntä elävältä eikä loukkaa häntä eikä aseta poikaansa etusijalle, hänet Jumala päästää paratiisiin.”

Äiti-Fatiman oma kohtalo on kova. Hän on jäänyt nuorena leskeksi ja pian hän menettää myös ainoan omanarvonsa mittarin, poikansa Abdan.

Keskushenkilöiden kokemukset ovat rankkoja ja tunteita heillä täytyy olla pakahtumiseen asti. Silti Mura Farah kahlitsee ja kesyttää tunteet, paikoin miltei eliminoi ne. Ehkei hänellä vielä riittänyt työkaluja niiden kirjalliseen ilmentämiseen, sillä uhka ajautua melodraaman helppoon ansaan väijyisi lähellä.

Onnellisuus on löydettävä ja se myös löytyy pienistä seikoista, eleistä, hymyistä, onnistumisesta, kamelin pehmeästä turvasta, myöhemmin ruman aviomiehen kehuista tai rakkaudesta omiin lapsiin. Aviomies palvoo Kjadijaa, mutta rakastumista ja rakkauden tunnetta naisena hän ei saa omakohtaisesti kokea.

Mielestäni Aavikon tyttäret sisältää aineksia moneen erilaiseen romaaniin. Yksi niistä olisi kolmen naisen tarina rinnakkain ja limittäin, naisten pään sisälle ja ihon alle porautuen. Nämä aavikon tyttäret ovat äkkijyrkkä ja tinkimätön Fatima, hän kaunis tyttärensä Kjadija ja Keyse Liraaxin ensimmäinen vaimo Luul. Luur on syntymästä saakka vammainen, inhottu ja pelätty kierosilmä ja jalkapuoli, joka hautaa unelmiensa pettymykset kaunan ja katkeruuden lyijypainon alle.

Keyse on aikoinaan naitettu petoksella Luulille, jota hän halveksii, inhoaa ja sortaa. Luulin tarina kantaisi kirjan aiheeksi yksin. Tai kirjaksi kantaisi äiti-Fatiman ja Kjadijan kipeä, keskinäisriippuvainen suhde. Tai elämä ankaran ja anteliaan luonnon ehdoilla. Paimentolaisuuden elinehtona ovat sateet: Milloin aavikon karjankasvattajat riutuvat tappavan kuivuuskauden armoilla, milloin ylistävät Allahia elämän palauttavista sateista.

Toivon Nuri Farahin etenevän esikoiskirjansa eeppisestä kerronnasta toisenlaisiin lähestymistapoihin, rajatumpiin, syvemmälle ihmisen sisälle kurkottaviin. Toiveeni ei kuitenkaan vähennä Aavikon tyttärien arvoa.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s