Esseen lumo

Virginia Woolfilta on ilmestynyt neljä esseekokoelmaa. Kestoaihe oli kirjallisuus.

Virginia Woolfilta on ilmestynyt neljä esseekokoelmaa. Kestoaihe oli kirjallisuus.

”Kaiken on esseessä palveltava nautinnon päämäärää”, kiteytti Wirginia Woolf näkemyksensä esseestä.

Virginia Woolf (1882−1941) kirjoitti romaanituotantonsa ohessa runsaasti esseitä, valtaosan niistä kirjailijoista ja kirjallisuudesta. Viime vuonna Teos julkaisi niistä komean 66 kirjoituksen valikoiman Kiitäjän kuolema ja muita esseitä. Jaana Kapari-Jatan suomennustyötä tukivat Koneen säätiö ja Valtion taidetoimikunta.

Olen nautiskellen lukenut kokoelmaa ja palaan sen herkkuihin vielä toistuvasti kevättalven mittaan Annelin kirjoissa. Yhdestoista lukemani essee on nimeltään Moderni essee. En ryhdy arvailemaan julkaisuvuotta. Jaana Kapari-Jatan ratkaisu on jättää valitsemansa esseet selityksittä.

”Essee voi olla lyhyt tai pitkä, vakava tai kepeä… Sitä hallitsee yksinkertaisesti periaate, että sen tulisi tuottaa nautintoa; halu, jonka ajamana ihminen ottaa esseen hyllystä, on yksinkertainen toive nautinnosta”, VW kirjoittaa.

Sitä hän Kiitäjän kuolema -kokoelmassa tuottaa itse. Hänen tähän mennessä lukemani kirjallisuusesseet ovat purevia, teräviä, älyllisiä ja argumenteissaan keskustelevia. Tyystin toisista maailmoista otetut kielikuvat ovat osuvia ja tarkkoja. Hän osoittaa hämmästyttävän suurta lukeneisuutta, olkoonkin että etenemiseeni mennessä kaunokirjallisuuden harrastaneisuus vielä rajautuu alkukielellä englanniksi kirjoitettuun, siis Englannissa tai Yhdysvalloissa ilmestyneeseen.

Hyvä essee synnyttää lumon ja virkistää. Näin Virginia Woolf:

”Siinä [alku- ja loppulauseen] välissä voi käydä läpi moninaisimpia tunnetiloja huvittuneisuudesta, hämmästyksestä ja kiinnostuksesta närkästykseen. Voi leijua fantasian korkeuksissa… Romaanissa on tarina ja runossa riimit, mutta mitä keinoja esseisti voi lyhyessä proosassaan käyttää töytäistäkseen lukijan hereille ja vaivuttaakseen hänet transsiin, joka ei ole unta vaan pikemminkin voimistunutta elämää – paistattelua kaikki aistit valppaina nautinnon auringossa? Esseistin on osattava – tämä on ensimmäinen edellytys – kirjoittaa. Hän voi olla yhtä syvällisesti oppinut kuin Mark Pattison*, mutta esseessä oppineisuuteen on yhdistettävä kirjoittamisen taika siten, ettei ainutkaan tiedonmurunen törrötä eikä yksikään opinkappale revi rakenteen pintaa.”

Esseessä ei tule langeta ”uneliaaseen kompurointiin löysien sanojen parissa, huitomiseen päämäärättä”. Ylipäänsä esseessä ei ole tilaa kirjallisuuden epäpuhtauksille.
Hyväksi moderniksi esseistiksi VW nostaa aikalaisensa, karikatyristi, satiirikko ja kirjailija Max Beerbohmin, joka uudella, raikkaalla tavalla antaa esseissään lukijoille itsensä:

”Vakaviin neuvoihin, ilmoituksiin ja paheksuntaan tottuneet lukijat mahtoivatkin jossakin vaiheessa yhdeksänkymmentälukua yllättyä, kun huomasivat, että heitä puhutteli tuttavallisesti ääni, jonka haltija ei tuntunut olevan heitä itseään suurempi… Hän oli oma itsensä, yksinkertaisesti ja kiertelemättä, ja itsenään hän on pysynyt. Taas meillä on esseisti, joka pystyy käyttämään esseistin osuvinta, vaarallisinta ja herkintä työkalua. Hän on tuonut kirjallisuuteen persoonallisuuden, ei tahattomasti eikä epäpuhtaasti, vaan niin harkitusti ja puhtaasti, että on mahdotonta sanoa, onko esseisti Maxilla mitään yhteyttä herra Beerbohmiin. Tiedetään vain, että henkilökohtaisuuden henki kyllästää jokaisen hänen kirjoittamansa sanan. Voitto on tyylin voitto. Sillä vain jos osaa kirjoittaa, voi kirjallisuudessa käyttää itseään, sitä itseä, joka vaikka onkin kirjallisuudessa olennainen, on myös sen vaarallisin vastustaja. Älä milloinkaan ole oma itsesi ja ole silti aina – siinä pulma.”

Esseen omalakisuutta Woolf korostaa myös suomiessaan käsittelemänsä kokoelman mitättöminä pitämiensä persoonien tekstejä:

”Puhuttuna aihe oli varmasti hurmaava ja kirjoittaja on taatusti mukava mies, kun hänet tapaa juomassa olutta. Mutta kirjallisuus on ankara: ei hyödytä olla hurmaava, virtuoosimainen tai edes oppinut eikä nerokaskaan, jos ei, kirjallisuus tuntuu hokevan, täytä kirjallisuuden ensimmäistä ehtoa – jos ei osaa kirjoittaa.”

Hyvä essee ei pääty siihen, kun sen on lukenut loppuun, ”sen enempää kuin ystävyys päättyy, kun on aika erota”.

Virginia Woolf surkuttelee niiden esseistien osaa, jotka julkaisevat hengentuotteitaan nopeasti vanhenevissa päivälehdissä:

”Ihmiselle, joka erottaa hyvän tekstin huonosta, on sydämen särkevä tehtävä kirjoittaa viikoittain, kirjoittaa päivittäin, kirjoittaa lyhyesti, kirjoittaa kiireellisille ihmisille, jotka hyppäävät aamulla junaan, tai väsyneille, jotka matkaavat illalla kotiin. Hän kirjoittaa kyllä, mutta vetää vaistomaisesti turvaan kaiken kallisarvoisen, joka saattaisi vahingoittua kosketuksesta lukijoihin, samoin kuin kaiken terävän, joka voisi ärsyttää lukijoiden nahkaa…”

Hyvä essee koskettaa ja sulkee sisäänsä. Ja hyvässä esseessä on ajatus:

” [Esseistien] vertailu panee epäilemään, että kirjoittamisen taidon selkäranka on raivokas kiintymys ajatukseen. Juuri ajatuksen varassa, jonkin, mihin uskoo vakaasti tai minkä on nähnyt tarkasti ja mikä siksi pakottaa sanat muotoonsa, monenkirjava [esseistien] joukko saavuttaa kaukaisimman rannan… Sen [hyvän esseen] on vedettävä verhonsa ympärillemme, mutta verhon on suljettava meidät sisäänsä, ei ulkopuolelle.”

Mitähän Virginia Woolf mahtaisi lausahtaa esseiden yhdestä nykypäiväisestä ilmenemismuodosta, nettiblogeista?

* Mark Pattison oli 1800-luvulla elänyt englantilainen akateemikko, pappi ja kirjailija.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s