Timo Vihavainen: Ryssäviha

Ryssävihan kirjoittaja Timo Vihavainen on Venäjän tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Ryssävihan kirjoittaja Timo Vihavainen on Venäjän tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomien taannoisen gallupin mukaan… vain kolme prosenttia suomalaisista suhtautui venäläisiin hyvin epäsuopeasti ja lisäksi yksitoista prosenttia jossain määrin kielteisesti. Tuskinpa vapaassa maassa on lupa edes odottaa kovin paljon parempia tuloksia, vaikka lehti jostakin syystä esitti ne osoituksena rasismin hälyttävästä noususta. (Timo Vihavainen: Ryssäviha. Venäjän-pelon historia. Minerva 2013)

Professori Timo Vihavaisen uusin teos Ryssäviha − Venäjän-pelon historia on syväleikkaus läpi vuosisatojen russofobiaan (ryssävihaan) Suomessa ja Euroopassa. Tehtävä ei ole ongelmaton edes asiansa tuntevalle, Vihavaisen kaltaiselle loogikolle. Ilmiö itsessään on kiistaton, mutta mitä lukea sen piiriin kuuluvaksi?

Vaikka kirjan rakenne ja jäsennys on selkeä, lukija kokee liikkuvansa kolmiulotteisessa avaruudessa.

Russofobialla Vihavainen tarkoittaa monta asiaa. Se on pelkoa Venäjän (myös Neuvostoliiton) ulkopolitiikkaa kohtaan. Se voi myös olla katkeruutta ja perustua historian juoksussa karvaasti koettuun. Puola, Ukraina, Viro – ja eri historian vaiheissa Suomi − käyvät tästä esimerkeiksi. Fobia voi perustua myös tietämättömyyteen ja ennakkoluuloihin tai olla silkkaa irrationaalisuutta outoa ja erilaista kohtaan.

Russofobian ulkopoliittisina muuttujina voisivat olla Venäjän toimien todennäköisyys, mahdollisuus tai arvaamattomuus.

Mutta russofobia käsitteenä on myös Venäjän ahkerasti käyttämä sisäpoliittinen työkalu torjuttaessa lännen vaikutusta ja lumoa.

Russofobian juurisäikeitä

Russofobia on elänyt aina, eri vuosisatoina eri maissa eri syistä. Kun se oli merkittävä tekijä muualla Euroopassa 1800-luvulla johtuen Venäjän aggressiivisista laajentamishaluista, Suomen suurruhtinaskunnassa se oli alimmillaan lähteäkseen sortokausien, sisällissodan ja bolševikkivallankaappauksen seurauksena nopeaan nousuun.

Tuolloin, 1920-luvulla, ryssävihaa lietsoi Akateeminen Karjala Seura, joka katsoi vielä horjuvin jaloin seisovan nuoren tasavallan tarvitsevan yhtenäisyyttä ja siinä polttoaineeksi kävi viha.

En lähde yrittämään tiivistystä Vihavaisen teoksesta. Lukekaapa itse. Kannattaa. Mutta muutamia poimintoja esitän kumminkin, kuten sen, että russofobia-käsitteen ”keksi” venäläinen runoilija Fjodor Tjuttšev (1803−1873). Kenties hän oli ensimmäinen tunnettu henkilö, joka otti 1800-luvulla käyttöön myös käsitteen panslavismi, ajatuksen kaikkien slaavien yhteenliittymisestä. (Wikipedian mukaan panslavismi ”isä” on kroatialainen, 1600-luvulla elänyt Juraj Križanić.)

Kirja esittelee yksityiskohtaisesti Pietari Suuren testamentin, joka aiheutti syystäkin russofobian läntisessä Euroopassa. Se on yksityiskohtainen Euroopan alistamissuunnitelma. Vihavaisen mukaan dokumenttia, joka on osoittautunut väärennökseksi, ”käytettiin menestyksellä satojen vuosien ajan mobilisoitaessa Euroopan valtioita Venäjää vastaan”.

Sillä, missä ja milloin Pietari Suuren testamentti kehitettiin, ei kirja spekuloi.

Eristyneisyys ja aatteena ylemmyydentunto

Kirjan yhdeksi ansioksi lasken selkeyden, millä Vihavainen kuvaa venäläisen erikoislaatuisuuden ja itseriittoisuuden rakentumista alkaen mongolivallan raunioille perustetusta Moskovan Venäjästä ja jatkuen nykypäivään asti. Itsetyytyväisellä ylemmyydellä Venäjä on torjunut aina lännen arvomaailman ja vaikutuksen, olkoonkin että hovi, yläluokka ja Pietari metropolina olivat sangen kansainvälisiä ja Katariina Suurikin oli syntyperäinen saksalaisprinsessa.

Ranskan vallankumouksen aatteet vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus Venäjä hylkäsi. 1800-luvun slavofiilit loivat omintakeisen filosofiansa Venäjän kansan luonteesta ja roolista maailmanhistoriassa. Venäläisyyteen liittyivät jalot ominaisuudet ja lännen ihmisiin kartettavat paheet. Neuvostoliiton musta-valkea propaganda oli vain suora jatkumo vanhalle ajattelutavalle.

Ranskan vallankumouksen arvojen tilalle kehitti Nikolai I:n ajan opetusministeri, kreivi Uvarov iskusanat ”ortodoksia, itsevaltius, kansanomaisuus”.

Itsevaltius kimmahtaa Vihavaisen teoksessa merkillepantavasti esiin. Venäjän propagoima jyrkkä erilaisuus suhteessa länteen on tosi. Maasta ei koskaan kehittynyt sellaista oikeusvaltiota, sopimusyhteiskuntaa, mikä vallitsi – vaikkakin feodaalisissa − lännen luokkavaltioissa, vaan jopa pajarit ja aatelisto ovat olleet yksinvaltiaan suopeuden armoilla.

Aiemmassa teoksessa Itäraja häviää (Otava 2011) Vihavainen muistuttaa siitä, että kehityksen kannalta ratkaiseva oli myöhäiskeskiajan pitkä mongolivalta. Sen tuhkalle syntynyt Moskovan Venäjä kopioi saman yksinvaltaisen hallintomallin, kun mongolien vallasta vapaa muu Eurooppa kehittyi sopimusyhteiskunnan ja oikeusvaltion suuntaan.

Venäläisten vuosisataisen ylemmyydentunnon ja suuret luulot itsestään ja maastaan Vihavainen panee paljolti tietämättömyyden piikkiin. Kovin harvoilla Venäjän (ja Neuvostoliiton) historiassa on ollut mahdollisuus lähteä maasta ja seurustella muukalaisten kanssa.

Lenin oli maalle katastrofi

Vain välillisesti mutta sitäkin kiinnostavammin kirjan teemaan liittyy Vihavaisen analyysi Neuvostoliiton eri vaiheista ja erityisesti toteamukset Vladimir Iljitš Leninistä.

Tosiasia on, että Leninin perusajatukset olivat utopistisia, sekopäisiä ja edesvastuuttomia. Ei voida sanoa, että mikään hänen päämääristään, vallassa pysymistä lukuun ottamatta, olisi toteutunut. Vallassa Lenin ja hänen puolueensa taas pysyivät ennen muuta toteuttamalla häikäilemätöntä terroria… Kun Lenin kuoli, hän jätti jälkeensä savuavat rauniot, tuhotun maan, jossa miljoonat ihmiset näkivät nälkää, jossa työläiset olivat työttöminä tai odottivat turhaan palkkaansa, jossa tuotanto oli romahtanut murto-osaan sodanedellisestä tai loppunut kokonaan.

Vihavaisen mukaan Neuvostoliiton todellisuudessa rakensi NEP-kauden jälkeen Stalin, hirmuhallinnolla hänkin. Stagnaatiovuosien Brežnev-sukupolvi synnytettiin vuoden 1937 terrorin ahjossa, missä ”seitsemänsataa tuhatta ihmistä ammuttiin ja monin verroin enemmän vangittiin”.

Etteikö siis ”neukkuvastaisuuteen” – russofobian sisareen – olisi ollut aihetta.
Entä tänään?

Vihavainen tarkkaillee Vladimir Putinin politiikkaa huolestuneena:

Venäjän suurvaltapoliittiset pyrkimykset ovat jälleen tosiasia. Maa, joka hankkii suuria määriä hyökkäysaseita ja puhuu julkisesti ydinaseiden käytöstä ”vihollisia” vastaan, kuka se sitten lieneekin, voi lähteä siitä, ettei se herätä kunnioitusta, joskin ehkä pelkoa.

Vihavainen viittaa informaatiosotaan, missä tosiasioille annetaan huutia ja ehdottaa:

Venäjän etua Suomessa eivät palvele enempää pelottelu kuin informaatiosota. Historia osoittaa, että Suomen suunnalla kannattaa sen sijaan kokeilla avoimuutta ja rehellisyyttä.

Mainokset
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s