Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentula on miesten kuvaaja. Naiskuvaus on yksiulotteista.

Mooses Mentula on miesten kuvaaja. Naiskuvaus on yksiulotteista.

Esikoisessaan, novellikokoelmassa Musta timantti Mooses Mentulan osoittautui taitavaksi, humoristiseksi ja herkäksi miesten ja pienten poikien mielenmaiseman kuvaajaksi. Taito ei ole kadoksissa myöskään viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Isän kanssa kahden (WSOY). Kirjan tarina sijoittuu Lappiin, missä kainuulaissyntyinen Mentula asui ennen muuttoaan nykyiselle kotipaikkakunnalleen, Tuusulaan.

On Mentulan Lappi-tarinassa yksi nainenkin, ”etelän lintu” Marianne. Häntä kirjailija ei kuvaa mitenkään mairittelevasti, jos ei tee sankareita miehistäkään.

Keskushenkilöinä on mies, nainen ja pieni poika sekä toinen mies − valmiiksi rikkinäinen ja riitainen ydinperhe, johon tulokkaan, Etelä-Suomesta muuttaneen Jyrin on liiankin helppoa kiilata. Jyrin, yksinhuoltaja-äidin pojan, on ajanut ensimmäiseen opettajantoimeensa Sodankylään alitajuinen halu saada selvyyttä isänsä henkilöllisyydestä. Äiti on pysynyt loppuun asti vaiti.

Naisen, pienen Lennen äidin ja sodankyläläisen poromiehen Jounin vaimon on vuosia sitten tuonut Lappiin kapina porvarillista kotia kohtaan ja eksoottisen ratkaisun viehätys. Nyt Marianne on lopen tympääntynyt. Veri vetää elämän sykkeeseen. Ja veri vetää miehiin. Vielä kaunis vartalo tuntuu menevän ”metässä”, omalla tappiollisella villisikatarhalla, hukkaan.

Aikuiset kärsivät, kukin laillaan. Jyri miettii käyttäytymisensä moraalia ja Jouni neuvotonna perhesovun palauttamista. Vain nainen, Marianne, on kompromissiton, oman tahtonsa toteuttaja, joka ei moraaliaan kyseenalaista.

Eniten kärsii lapsi, jolla on vähiten mahdollisuuksia muuttaa tilannetta. Mentula kuvaa herkästi Lennen avuttomuutta, oirehtimista ja hätää vanhempiensa tulehtuneiden välien todistajana. Lapsi syyllistää tilasta itsensä ja oman olemassa olonsa, niin kuin teki Mustan timantinkin pieni kainuulaispoika.

Viime yönä äiti löi isää. Nyrkit läpsyivät, kun isä suojasi. Ulko-ovi lämähti ja isä häipyi jonnekin. Lenne hiippaili portaiden yläpäähän, laskeutui varovasti mahalleen ja katsoi alas. Äiti istui lattialla, nojasi otsaa sohvan kylkeen ja itki. Se ei näyttänyt äidiltä, äiti ei lyönyt isää ja itkenyt vain kiusoitteli Lenneä luokan tytöistä, antoi hyvänyön pusun ja sanoi omaksi poropojakseen. Tuo oli ihan muuta. Ei äiti voinut haluta pois. Äiti oli aina kotona, laittoi laastaria, jos polvi aukesi ja puhalsi päälle. Aamulla isä nukkui pitkään sohvalla ja haisi tyhjille kaljapulloille. Äiti touhusi aamupalaa liian pirteän oloisena.

Ei kertomus voi häävin hyvin päättyä, vaikkei pahin mahdollinen toteudukaan. Eikä Jyrin lapsuuden ja nuoruuden mielikuvitus-isä voisi olla kauempana siitä miehestä, jonka Jyri lopulta kohtaa – paljastamatta itseään tämän pojaksi.

Nautin kirjan murteesta Lapin äijien dialogeissa. Sitä oli savolaisena helppo lukea.

Mooses Mentula kuvaa taitavasti mielihalujen, unelmien ja syyllisyyden ristiriitaa – miehissä. Jään odottamaan kirjailijan kolmatta kirjaa!

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s