Melinda Nadi Abonji: Kyyhkysten lähtö

Kyyhkysten lähtö on Serbiassa syntyneen kirjailijan läpimurtoteos.

Kyyhkysten lähtö on Serbiassa syntyneen kirjailijan läpimurtoteos.

”Emmekä me silloin osanneet aavistaa, että muutaman vuoden kuluttua hautakivet kaadettaisiin, kivilaatat murskattaisiin, kukat revittäisiin, koska sodassa ei riitä vain se, että elävät tapetaan, ja jos olisimme sen aavistaneet, olisimme painaneet päämme vainajiemme haudalla, pyytäneet että hiljainen hyminämme tiivistyisi maagiseksi suojaksi…”

Unkarilaistaustaisen Melinda Nadi Abonjin teos Kyyhkysten lähtö on vajaa 300-sivuisena näennäisesti suppea, mutta tiivis kirja. Kun vanhat vaietut tapahtumat purkautuvat tarinan edetessä, kirja kasvoi loppua kohti tajunnassani pelkästään hyvästä ja kiinnostavasta kirjasta järkäleeksi.

Abonji palkittiin vuonna 2010 saksankielisten maiden parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta ja kirjailija sai teoksestaan (Tauben fliegen, 2010) Sveitsin kirjallisuuspalkinnon. Kyyhkysten lähtö ilmestyi meillä viime vuonna Raija Nylanderin suomentamana ja Lurra Editionsin kustantamana.

Sitaatti yllä kertoo ajasta ennen Jugoslavian sisällissotaa. Kylä ja hautausmaa sijaisevat Unkarin etelärajan tuntumassa Vojvodinassa Serbian unkarilaisalueella. Sveitsiin 1970-luvulla emigroitunut Kocsisin perhe on matkannut länsiautollaan Vojvodinaan tapaamaan isoäitiä, mamikaa, ja osallistumaan sukulaistensa Nándorin ja Valérian häihin. On vuosi 1980, ja kertoja Ildikó on vielä pikku tyttö.

Anonji kuvaa riemukkaan rehevästi, pitkin, polveilevin lausein pölyisiä ja kuoppaisia kyläteitä, unkarilaista hääjuhlinta koko päivän kestävine mässäilyineen, reheviä riitoja humalahuurussa ja sisarusten Indikón ja Nomin kiirettä koluta heti saapumisen jälkeen varhaislapsuudesta tutut paikat isoäidin kodissa:

… ja minä, joka tarkastaa huoneen pelokkaan perusteellisesti, ehdin nopeasti vilkaisten astiakaappia, kotialttaria, räsymattoja, toivoen että kaikki on vielä ennallaan, koska en pelkää mitään muuta niin paljon kuin muutosta palatessani varhaislapsuuteni maisemiin… … kun olen katsastanut pihan, kanalan, ulkohuussin, tunkion, puutarhan ja tietenkin vintin – joka paljastaa kaikkein kauneimmat salaisuudet – minun on äkkiä kiivettävä lahoja tikapuita alas, varottava etten tallaa yhtään niistä hehkuvista keskipäivänkukista, joita kasvaa pihalaattojen välissä, minun on palattava portille niin pian kuin voin, painettava kahva alas, työnnettävä pääni portista nähdäkseni onko se tyttö vielä siellä, se hullu pörröpää niine silmineen…

Perhettä sitoo Vojvodinaan vahvat sukulaissiteet, unkarilaisuus, menneisyys, koti-ikävä ja nostalgia. Heitä erottaa elintaso ja heitä hylkii Balkanista maan poliittinen menneisyys ja nykyisyys. Isä-Miklósin viha kommunismia kohtaan ei lievene vuosikymmenten myötä.

Kocsisit ovat sopeuttaneet itsensä Sveitsiin urheasti. He ovat yritteliäitä, ahkeria ja palveluammateissaan ensin pesulan, sitten kahvilan pitäjinä ystävällisiä. Siitä huolimatta he eivät pääse irti sivullisuudestaan ja ulkopuolisuudestaan. Balkanin sodan riehuessa he muuttuvat homo balcanicuksiksi pääsemättä otsaleimastaan. Nimetön ”sivistynyt” kahvila-asiakas katsoo oikeudekseen ottaa poliittista kantaa ja kostaa Bosnian sodan ja Sarajevon hirveydet töhrimällä kahvilan miestenvessan seinät ulosteellaan.

Perhe käy Vojvodinassa uudemman kerran vuosi ennen mamikan kuolemaa ja muutama vuosi ennen Balkanin sodan puhkeamista. Mamika kertoo nyt jo murrosikäiselle Ildikólle perheen ja Indikón isoisän tarinan, syyn miksi Miklós vaimoineen järjesti itsensä pois maasta niin pian kuin hän löysi siihen konstin.

Mitä kylässä tapahtui natsimiehityksen aikana? Millaista terroria partisaanit sovelsivat köyhiin unkarilaistalonpoikiin? Mitä tapahtui hallinnon aloitettua pakkokollektivisoinnin? Mitä koulupoika Miklós sai kokea, nähdä ja kuulla, kun koulun kellaria pidettiin kuulustelukammiona? Mitä isoisälle, papucille, tapahtui ja miksi? Ja mistä kumpuaa Miklós Kocsisin sammumaton Josip Broz Titon kommunismin viha?

En ole kuvitellut Titon stalinismista irrottautunutta ”toista” tietä silkkihansikaskommunismiksi. Mutta en ole liioin tiennyt siitä paljonkaan. Välirikko Stalinin kanssa ei merkinnyt humanistista totalitarismia, ei ainakaan Melinda Nadj Abonjin tarinan perusteella. Totalitarismia yhtä kaikki.

Indikón vojvodinalainen serkku Béla kasvattaa kyyhkysiä. Balkanin sodan sytyttyä hän piileskelee useita kuukausia ystäviensä luona, uskaltautuu ulos vain öisin ja tapaa syrjäisellä paikalla joen rannassa vaimoaan ja lapsiaan, kunnes uskaltautuu kerran kotiin vain joutuakseen naapurinsa ilmiantamaksi. Béla otetaan pakolla Serbian armeijaan.

… viekää minut sitten, senkin koirat, mokomat siat, Béla kuulemma kiroili serbokroatiaksi, sanokaa minulle kuitenkin ensin, minkä maan edestä minun on kuoltava. Serbian! Suur-Serbian!, huusi toinen sotilas, minkäs muun, sinä maailmasta vieraantunut kyyhkysten kasvattaja!

Kehä on kiertänyt jälleen umpeen: uudet haavat, vaikka vanhatkaan eivät ole unohtuneet. Toisaalta aikuistunut Indikó sveitsiläisessä pikkukaupungissa uskaltaa rakastua Kroatian serbiin Daniloon, vaikka suhde jää lyhytaikaiseksi.

Abonjin kerronta on tarkkaa ja kirkasta, ja kuitenkin Vojvodinaan sijoittuvissa jaksoissa lukijalla on tunne, kuin hän katsoisi unenomaista elokuvaa tai vanhaa, hieman hämyistä ja reunoiltaan rispaantunutta valokuvaa.

Maagisen, koskettava kirja!

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s