Mikko Rimminen: Hippa

Hipan veljeksillä sujuu huonosti, mutta onneksi ovat olemassa Suvi-suloiset.

Hipan veljeksillä sujuu huonosti, mutta onneksi ovat olemassa Suvi-suloiset.

Ajattelin ensin, että Mikko Rimmisen kirjasta Hippa (Teos 2013) on kirjoitettava samassa tyylilajissa, rimmiskielellä. Ei onnistunut. Sitä jäljitelmäyritelmää ei olisi kukaan lukenut.

Tähän itsekriittiseen havaintoon kätkeytyykin sitten Rimmisen kirjojen siunaus ja kirous: Rimminen on verbaalinero, kummajainen kaikkiin lajitovereihinsa verrattuna. Hän venyttää suomen kielen ilmaisua äärimmilleen, ratkeamisen rajoille saakka. Välillä (lue: usein, itse asiassa jatkuvasti) viisari heilahtaa punaisen puolelle.

Jos siis Rimminen kehittelisi muutaman omaperäisen ilmaisun, imisimme ne sakeasti omaan käyttöömme. Niistä tulisi yhteistä ilmaisullista omaisuutta. Suomen kieli olisi taas rikastunut rippusen. Mutta kun mies suoltaa uussanoja muutaman kymmenen yhtä painosivua kohden, rimmiskieli jää ja pysyy rimmiskielenä. Emme me matkijat pysy kyydissä.

Verbaali-ilmaisua täydentämässä on tietenkin muut ilmaisuvivahteet:

Toisinaan mietitytti se kuinka oli mahdollista, että niin hekumallisen tolvana ihmislaji oli onnistunut kehittämään kielen, jossa jokainen lihaniskan pusertama kurkku-urahdus pystyi toimittamaan hämmästyttävän määrän informaatiota. Mutta asiahan ei minulle kuulunut. Asiat eivät kuuluneet minulle.

Hipassa näitä kurkku-urahduksia riittää, kuten ”nih”, ”joo siis tosiaan” ja ”mitä vittua?”, ja muita inahduksellista.

Romaanin nimen saa kukin selittää tavallaan. Tässä hipassa ei ole kyse iloisesta karku- ja kiinnisaamisleikistä. Kirjan veljekset, Petteri ja velipuoli Lefa, olisivat mieluummin ”jossainmuualla” kuin käskyttävän äitinsä kännykkäliekanarun päässä ja pakoilemassa mitä hyvityksen vaatijia milloinkin.

Perusrakennelma on tämä: varakas isävainaa on mähelöinyt perusteellisesti ja nyt antikvariaatinpitäjä-äidin niskassa ovat venäläiset hämärämiehet, mafiosovelkojat. Rakennelmaa ei Rimminen enempi selittele. Aikuispojat toimivat äidin komennuksessa muuttomiehinä. Hauista siis revitellään pitkiä työpäiviä ja paljon, kavereina pari pelottavannäköistä vakiomuuttomiestä, ”hartikaista”.

Kaikki, mihin pojat ryhtyvät, saa kuitenkin päätöksekseen jonkin surkean täystunaroinin, jossa huono onni ja ajatuksen lyhyys ovat veljet keskenään. Ja sitten soivat poikien kännykät:

Onnistuttiin vilkaisemaan nopeasti toisiamme ja kokemaan hetki veljellistä vastentahtoisuutta… Vastattiin sitten samanaikaisesti puhelimiimme. Lefan keskusteluista ei kuullut mitään, mutta äidiltä irtosi vähintäänkin päähän kohdistunut taklaus. Kaikki tiivistyi kahteen asiaan: teille saatanan tunareille on vielä mahdollisuus ja keikka tänään. Ja että nyt ei kannata tyriä, sillä eräs taho on hyvin hyvin vihainen. Ja että jaettä. Lopetettiin puhelut myös kutakuinkin samanaikaisesti. Hetken perästä uskallettiin vilkaista toisiimme ja näytettiin melko lailla housuunpaskoneilta pikkupojilta, eikä totuus ollut järin kaukana paitsi nyt iän puolesta tokikin.

Neljään keväiseen päivään jakautuva tarina vilauttaa kuitenkin myös maanpäällistä onnea kahden Suvi-suloisen muodossa. Rimmínen rakentaa hienosti itsetunnossaan heiveröisen Petterin autuuden ja surkeuden sekoituksen hyisenkylmänä kevätaamuna kesämökillä, missä sekalainen seurue on viettänyt yön huumeet, kaljalasti ja purkkinakit ravintonaan:

– Joo kai, Suvi sanoi, nousi ja lähti tallaamaan nuotiopaikalle. Seurasin sitä orjallis-sekapäisesti. Tällä kertaa se ei taluttanut, eikä taival ollut valosta huolimatta yhtään pimeässähamuilua helpompaa. Paleli, hytisytti, tärisytti, kouristutti. Nuotio kitui ja savusi, sumuinen meri työnsi hyytä luihin ja ytimiin kuin tsiljoonia pieniä kylmiä neuloja. Hartikaiset kärsäsivät tölkkinakkeja Lefan kuseman ulkotulisijan yllä. Ahdisti niin, ettei pystynyt vääntämään aiheesta kaskua… – Sä oot kiva, se sanoi ja rutisti lujempaa. Tuli krapuloissa jotenkin itkuis-lämmin olo. Olin kiva.
Ei tuntunut kivalta.

Summa summarum Rimmisen uusimmasta: Kirjan juoni ja idea aivan erinomainen. Rimmiskieltä tunnistin kahdensorttista, luontevasti, estottomasti, pidäkkeettömästi kirjailijan verbaalimyllystä pursuavaa sekä rakenneltua, puserrettua, konsturoitua. Jos sen jälkimmäisen heittäis vege, jäljelle jäisi vielä 95 prosenttia aitoa rimmiskieltä. Ja laadukkaampi (lue: tosi laadukas) lopputuote.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s