Bittitaivaassa

Sain joulun viettoon maalle lähtiessäni entiseltä kollegaltani viestin, että kirjallisuusblogieni 2009−2012 alusta, verkkolehti Sivistys, vaihtaa vuodenvaihteessa toimintaympäristöään. Resurssien niukkuuden vuoksi joutuisin tekemään juttujeni pelastamisen itse ennen vuoden vaihtumista.

Iso duuni! Olin julkaissut Sivistyksessä noin 150 blogia ideana yhdistää lukeminen ja liikunta elämäntapoina.

Ryhdyin Tapanina hommiin todetakseni, että verkkolehden ”vuodenvaihde” oli mennyt saman tien. Jutut olivat siirtyneet bittien taivaaseen meidän kuolevaisten ulottumattomiin.

Ei niistä kaikista niin väliä. Monet olivat hyviä, suurin osa keskinkertaisia, mutta joukkoon mahtui myös pakolla puristettuja. Puolentusinaa niistä oli kuitenkin minulle hyvinkin tärkeitä, eri syistä. Jotkin siksi, että tunsin niissä oikeasti onnistuneeni, jotkin syvästi henkilökohtaisista syistä.

Reissulta palattuani kaivoin levykkeitä. Etsintä tuotti tuloksen. Osa todellakin löytyi, kuudesta kaikkein tärkeimmästä pelastui neljä.

Toinen lopullisesti kadonneista oli Haruka Murakamin kirjasta What I Talk About When I Talk About Running. Kirjassaan Murakami kertoo tuntemuksistaan juostessaan yksin huoltoauto rinnallaan helteessä Ateenasta 42 kilometrin matkan Maratonin kaupunkiin. Niinpä Murakami juoksi ”kanssani” Kööpenhaminan maratonilla 2009. Jutusta tuli hauska – ainakin omasta mielestäni.

Haruka Murakamin kuvaamaan tuskanjuoksuun liittyi myös toinen itselleni mieluisista jutuista, Päivä miehenä. Kytkin sen Miika Nousiaisen juoksuhulluudesta kertovaan Maaninkavaaraan, mutta juttu itsessään oli Ateenan maratonilta vuodelta 2009. Olin vahingossa kirjautunut maratonille miehenä. Alkumatkan satoi kaatamalla ja reitti oli 30 kilometriin saakka kestävine nousuineen rankka. Oli kestettävä kuin mies. Mutta miehenosani ei auttanut minua pätkääkään ymmärtämään Nousiaisen kirjan valmentaja-isää, Huttusen Marttia.

Juttu kuuluu säilyneisiin.

Juoksuun liittyi myös toinen tärkeistä löytyneistä jutuista. Olin lukenut Jukka Pakkasen pyöräurheiluromaanin Viimeinen kilometri. Siinä kilpapyöräilijän valmentaja puhuu stadin slangilla. Vaativassa kilpailussa valmennettava menee maitohapoille ja sitten jo tajunnan rajoille. Viimeisen kilometrin aikana hänen aivonsa hokee enää yksittäisiä sanoja tavuina.

Idea oli pakko soveltaa! Sitä varten tarvitsin kunnon fyysisen rääkin ja se olikin tiedossa: Maarianhaminasta lähtevä ja sinne palaava Ålands marathon! Kirjoitin juoksustani kuvauksen otsikolla Pakkas-muunnelmia. Jukka Pakkanen, osoitettuaan ensin mielihyvänsä kirjansa herättämästä inspiraatiosta, opetti minua stadin slangin luonteessa. Slangisanoja käytetään oikeasti aika vähän ja kieli on varsin lähellä yleistä puhekieltä, hän opasti. Hän kertoi itsekin saaneensa liian vuolaasta slangin viljelystä ojennuksen. Lempeästä ojennuksesta huolimatta en tehnyt jälkikäteislievennyksiä, sillä tekstini oli tarkistanut aito Sörkän kundi ja slangin katukäyttäjä Tapio Leväaho.

Kesäkuun alussa 2010 julkaisemani Avoin kirje on minulle kaikista blogiteksteistä merkityksellisin – pitkällä välillä muihin. Osoitin sen viisi ja puoli vuotta aiemmin Moskovassa siepatulle ja surmatulle lapsellemme Akselille (1980−2004). Tuolloin, tekstin ilmestyttyä netissä, hän olisi täyttänyt 30 vuotta, jos olisi saanut elää. Avoin kirjeeni resonoi Eeva Tikan Hiljainen kesä kanssa.

Akseli Kajanto (1980−2004)

Akseli Kajanto (1980−2004)

Sain Gummerukselta kirjailijan sähköpostiosoitteen ja lähetin tekstini hänelle. Kävi ilmi, että kirjailija oli − tapahtuman ollessa aivan tuore − kuullut siitä omalta kustannustoimittajaltaan Paula Pesoselta. Hän muisti vielä käymänsä keskustelun ja kertoi myös lukeneensa professori Pekka Pesosen Akselista kirjoittaman nekrologin (HS 18.12.2004).

Vastauskirjeessään hän kirjoitti: ”Liikuttuneena luin tänään kirjeenne minulle ja avoimen kirjeen pojallenne Akselille… Kirjeenne kosketti minua sitäkin enemmän, kun muistan miten Akselin kuolema järkytti minua silloin joulun alla 2004, vaikken häntä tuntenutkaan…” Kirjailija lopetti kirjeensä: ”Mieltäni lämmittää se että kirjani on koskettanut Teitä, kiitos kun otitte sen mukaan tuohon kauniiseen kirjeeseen pojallenne. Tulostan kirjeen ja säilytän sen.”

Kirjailija Eeva Tikan kirjeestä tuli arvokkain ja koskettavin palaute, mitä olen blogeistani koskaan saanut ja – voin saada. Kirjailijan vastauskirjettä en vuosienkaan jälkeen voi lukea liikuttumatta.

Alitajuisesti liitin myös erään toisen blogini poikaamme: helluntaiksi 2009 ajoittamani jutun Tito Collianderin Ristisaatosta. Surukseni se on pysyvästi kadonnut, mutta Avoimen kirjeen word-version löytymisestä olen huojentunut.

Ehkä muut, ne yli 140? Saavatkin olla siellä, bittiavaruudessa. Olen poistanut niiden katkenneet, minnekään johtamattomat linkit, katkotut siivet, Annelin kirjoista.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s