Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on vahva eettinen kannanotto ja lukijan otteessaan pitävä romaani.

Taivaslaulu on vahva eettinen kannanotto ja lukijan otteessaan pitävä romaani.

Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) on rankka. Taivaslaulu on tärkeä kirja. Ja riivatun hyvä. Sen jokainen lause tuntuu sekä vaivattomalta että mietityltä, ja rummuttaa lukijaa. Jos tämä kirja ei nappaa tänä talvena mitään palkintoa, koen sen kirjailijaa kohtaan kohtuuttomaksi.

Taivaslaulu on kirja rakkaudesta – mutta myös vallasta ja rakkaudettomuudesta. Sen keskiössä oleva lestadiolainen suurperhe, Aleksi ja Vilja ja heidän lapsensa, elävät kolmiossa, jonka kärjet ovat Rakkaus, Usko ja Yhteisö. Yhteisö on vanhalestadiolainen rauhanyhdistys, mukautujille käyttäytymistä säätävä kahle mutta myös suojaava peitto, silmätikuksi joutuville tuomitseva, eristävä, hylkäävä, rakkaudeton musta aukko.

Aleksin ulosheittämistä yhteisöstä johtaa oma isä, maallikkosaarnaaja, joka saapuu Aleksin ja Viljan kotiin seuranaan kaksi mykkää uskovaiskorppia. Julkilausuttuna motiivina on rakkaus, kuten oli lapsuudessa isä pieksäessä Aleksia remmillä. ”Konfirmaatiokuvissa seisoi väsynyt poika, jolla oli ahdistetun eläimen katse.” Ja kuten lapsuudessa, isän silmistä huokuu jää, olemuksessa kylmyys, vallantäyteisyys ja oikeassa oleminen. ”Isä, huomasitko sää ollenkaan, että meillä on kaks uutta vauvaa, sun lapsenlapsia?”

Syy pirulliseen rajan piirtämiseen perheen sisälle Aleksin ja Viljan väliin on Aleksin nimettömät blogit, joissa hän pohtii lestadiolaisten ehkäisykieltoa ja naisten osaa ja uupumusta loputtomina synnyttäjinä. Taideteollisen korkeakoulun käynyt Vilja ei ole voinut olla päivääkään ansiossa. Hänestä on tullut synnytyskone, sillä raskaaksi tulemisen pelosta huolimatta iho kaipaa toista, rakastetun, ihoa.

Uskovaisen naisen toilettilaukusta löytyy aina raskaustestipuikkoja. Niitä ei haeta apteekista yksitellen, vaan ostetaan säästöpakkauksina viisi kahdella kympillä… Yksi viiva ja vapaus. Ainakin kuukauden mittainen. Kaksi viivaa ja vankeus. Hyvä Jumala, anna sen olla yksi viiva.

Vilja palaa loppuun, käy rotkonsa pohjalla.

Uupumuksesta ja masennuksesta ei voi puhua kanssasisarille, ulkoisesti uutterille rauhanyhdistyksen ”vapaaehtoisille” pullanleipojille, Viljan kaltaisille synnyttäjille:

Huokaukset voi jakaa ja pienet itkunpyrskähdykset, ne yhdistävät vahvasti uskovaisia naisia ja kuuluvat jaettuun kokemusmaailmaan, ja sitten taas yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin. Mutta mustaa luolaa ei voi näyttää. Se pitää uskoa anteeksi, muuten sisaret lähtevät korot kopisten ja marikassit olalla keikkuen kotiinsa leipomaan pullaan.

Omia salattuja asioita ei saisi edes olla. Rehellinen uskovainen pitää sielunsa kirjat avoimina niin, että jokainen voi niitä esteettä selailla. Myös Viljan ajatuksia, sillä seksi on syntiä?

Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa. Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuita, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeytymisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuulu lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.

Vilja ja Aleksi rakastavat lapsiaan ja ovat upeita vanhempia, olkoonkin, että äidin uupuminen alkaa heijastua myös lasten nukkeleikkien sisällöissä. Lasten maailma on kuitenkin uskon kyllästämää satumaailmaa. Lunta sataa siksi, että pikkuenkelit taivaalla ovat riehaantunet tyynysotasille. Taiteilijakoulutuksensa Vilja kanavoi loputtomiin askareisiin ”omenaposkiensa” kanssa. Villalangoista tehdään pipoon tupsuja ja sen semmoista.

Onnellisuus ja luonto ovat Aleksin ja Viljan maailmassa liki synonyymeja. Luonto on yhtä tärkeä kuin toinen ihminen – tai yhtä tärkeää kuin usko. Pohjoinen luonto on myös ilmaisukanava toisen kohtaamiselle: ”Oli aamukaste ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.”

Kirjan luonnonkuvauskatkelmat ovat kylläisiä. Juoksijana nautin suunnattomasti myös nuoren Viljan iltalenkkiä kuvaavasta katkelmasta. Juoksu antaa siivet. ”Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee… Kaikkein vapain on nainen joka juoksee.” … Kunnes hän saa ”osuman” ja ilma pakenee siipien alta.

Luonnosta Aleksi hakee kielikuvansa myös lestadiolaiselle yhteisölle uloshäätämisensä jälkeen. Yhteisön johtajat uskottelevat, että kaikkien on oltava uskossaan ja elämässään samanlaisia. Aleksi on tullut toisiin ajatuksiin:

Nyt hän ajatteli, että yhteen metsään mahtui monenlaisia puita. Ei ainoastaan oikeita ja vääriä. Ehkä hän oli pihlaja mäntymetsässä, valkokukkainen ja hehkuvamarjainen, talvella lehdetön ja paleleva. Hän oli lakannut kantamasta taakkaa siitä, ettei ollut pitkä suora mänty. Hän uskoi, että Jumalan huolenpidossa saivat elää muutkin puut.

Sen ajatuksen voimalla Aleksi ja Vilja lopulta kuitenkin kestävät. Taivaslaulu on rakkauskirja ja sellaisena raju ja kaunis.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

  1. Olin hyvin vaikuttunut Taivaslaulusta. Tunnen vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvia ihmisiä ja tiedän jotakin heidän ongelmistaan. Pauliina Rauhala oli kirjoittanut kirjansa harkiten. Hän ei hyökkää uskonnollista liikettä vastaan, vaan kertoo Viljan ja Aleksin tarinassa käytännön tosiasiat luopumatta omasta uskostaan. Hän kertoo myös yhdistykseen kuulumisen hyvät ja rakentavat puolet, Elämä ei ole mustavalkoista, sen Aleksi ja Vilja tässä teoksessa alkavat elää toteen. Sitä rohkeutta toivoisi kaikille liikkeen sisällä kasvaville nuorille perheellisille. Tämä on tärkeä kirja. Kiitos Pauliina Rauhala!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s