Metsän tarina

Muinoin kasvoi yksi suuri puu maailman keskipisteessä maailman kantena taivas.

Muinoin kasvoi yksi suuri puu maailman keskipisteessä maailman kantena taivas.

Mitä kiehtovampaa, myyttisempää ja runollisempaa voisin kirjoittaa metsästä, mikä ei löytyisi kiehtovammin ja myyttisemmin tarinankertoja Ville Suhosen sekä luontokuvaajien Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen Metsän tarinasta (Maahenki 2013).

Tai suuren suosion saaneesta elokuvasta Metsän tarina, sillä kirja perustuu elokuvaan.

Elokuva kertoo aina juonellisen tarinan. Kirja on lukukokemus ja lukijan silmät pysähtyvät kuvien kertomaan luontoon. Kirjassa tarinana on luonto vuodenkierrossa sekä metsä pienen pojan silmin ja korvin. Teoksessa kulkee rinnatusten kaksi tarinaa: muinaiset uskomukset sekä kertojan, vaeltajan, samoajan, kokemukset.

Annetaan Ville Suhosen kertoa tarina yksi:

Ikimetsässä mänty voi elää tuhatvuotiseksi, kuusi 600-vuotiaaksi. Siellä viihtyvät maahiset ja haltijat.

Ikimetsässä mänty voi elää tuhatvuotiseksi, kuusi 600-vuotiaaksi. Siellä viihtyvät maahiset ja haltijat.

Metsässä sijaitsi kalliohalkeama, josta teimme salaisen paikkamme. Kokoonnuimme sinne naapurin lasten kanssa keskipäivän auringon aikaan. Jos taivas oli pilvetön, paistoi aurinko sinne juuri silloin ja myös halkeaman lähellä olevaan kirkkaaseen lähteeseen. Sen kuvajaisesta näimme itsemme osana jylhää metsää.
Paikka ei ollut helppo löytää ja mitä syvemmälle metsään menimme, sitä helpommin eksyi. Metsä näytti sekavalta ja siksi koetin panna muistiin erilaisia luonnonmerkkejä, joiden avulla pysyisin suunnistamaan. Vähitellen olin varma, että osaisin polun jokaisen mutkan, tuntisin jokaisen puun ja kiven, ja vaikka tulisi pimeä, osaisin takaisin kotiin.
Valtava pattikuusi tuli ensimmäisenä reitille. Kymmenen käävän peittämä kuollut koivunrunko hiukan sen jälkeen. Runko lahoaisi ja maatuisi pian näkymättömiin, joten piti vielä keksiä muita merkkejä. Lorisen puron kuuli jo kaukaa. Mutta entä jos se jonain päivänä kuivuisi eikä päästäisi ääntäkään?
Koivunrungon jälkeen maasto alkoi viettää ylös rinnettä, tuli helppokulkuisempaa kangasmetsää. Siellä oli naavaa paksuina tuppoina. Naavapuiden takana oli kaksi pystyssä jököttävää komeaa keloa. Ja niistä auringonpaisteen suuntaan, suuren kuusen juurella, oli metsän suurin muurahaispesä eikä siitä ollut enää ollut matkaa salaiseen paikkaan kuin kivenheitto.
Monta kertaa matkallamme jäin ihmettelemään muurahaispesän elämää. Muurahaiset näyttivät ahkerilta ja tekivät töitä kaiken aikaa, yksin ja yhdessä, olivat tehneet sitä kuulemma kymmeniä miljoonia vuosia.
Eräänä pilvisenä kesäkuun päivänä tulin salaperäiseen paikkaan ensimmäisenä. Aikani kuluksi kävelin katsomaan taas muurahaispesän tunnelmaa. Muurahaiset puuhasivat sitä ja tätä, kiertelivät, kaartelivat, kantoivat korsia, lähtivät tekemään jotain muuta, vaihtoivat suuntaa, kantoivat uusia korsia ja niin edelleen.
Olivatko ne sittenkään niin ahkeria? Saivatko ne ikinä mitään valmiiksi?
Alkoi jo hämärtää ja ihmettelin, mikseivät muut tulleet. Kutsuin ystäviäni. Ajattelin, että he tekivät pilaa. Kutsuin kovempaa. Hakkasin oksalla kumeaa keloa. Vihelsin ja mellastin hetken aikaa, mutta kukaan ei tullut.
Silloin mäen rinnettä alkoi nousta sumu. Se kohosi niin nopeasti, että näkyvyys metsään katosi hetkessä. Löysin vielä muurahaispesälle, mutta siitä eteenpäin kaikki oli usvaa. Kylmän tuulen henkäys levisi ylleni.
Jäin paikoilleni, koska pelkäsin eksyväni. Nopeasti tein mielessäni suunnitelman, jos en löytäisi takaisin kotiin. Voisin syödä marjoja ja lehtiä. Joisin kastetta lehdiltä. Pärjäisin niin jonkin aikaa. Mutta kun tulisi syksy, alkaisi ilmat kylmetä. Tarvitsisin hyvän suojan. Tekisin nuotion salaiseen paikkaamme. Siellähän kivikauden ihmisetkin olivat varmaan asuneet, rakentaneet ehkä majan.
Olin aina halunnut, että metsä olisi lumottu, mutta en ehkä sittenkään tällä tavalla. Salaperäisessä, sumuisessa metsässä alkoi nähdä ja kuulla kaikenlaista. Mielikuvitus teki tepposet. Tuttu kivi ei enää ollutkaan sama kivi, paksu petäjä ei enää ollutkaan tuttu puu, vaan jotain aivan muuta.
Muurahaispesän lähettyviltä kuului tiukujen kilinää. Silloin muistin, mitä muurahaisista oli kerrottu.
Niiden kekoa kutsuttiin metsän linnaksi. Siellä asuivat maahiset. Ne olivat hyvin pieniä, muurahaisen kokoisia. Ne rakensivat koskemattoman korven alle käytäviä, jotta pääsisivät hoitamaan kaikkia maanalaisia olentoja, kuten talviuneen nukkuvaa karhua.
Ihminen saattoi ystävystyä maahisten kanssa, jos teki niille vastapalveluita. Niitä ei saanut kuitenkaan suututtaa, koska silloin niistä tuli helposti kostonhaluisia.
Lumoavalla laulullaan ja soitollaan ne viekoittelivat ihmisen omaan maailmaansa, saattoivat outoon olotilaan. Kaikki muuttui toiseksi. Vasen muuttui oikeaksi, oikea vasemmaksi. Ei ollut enää aikaa eikä paikkaa. Maapallo kääntyi toisin päin.
Huomasin kiertäväni kehää. Palasin uudelleen ja uudelleen samalle muurahaispesälle. Se, missä ennen oli ollut tuttu jylhä kuusimetsä, oli nyt synkkä läpitunkematon havumuuri. Kaikki nuo komeat puut näyttivät vihamielisiltä.
Uskoin joutuvani metsänpeittoon. Se kietoutuisi päälleni ja katoaisin näkyvistä. Metsänhaltijat saattoivat kantaa minut minne tahtoivat, niin kauan kuin vain jaksaisin kävellä. Harhailisin samoja askelia. Metsä nielaisisi minut eikä kukaan löytäisi, vaikka kulkisivat aivan vierestä ja kutsuisivat. He näkisivät vain kiven tai kannon eivätkä ymmärtäisi, että siinä olin minä, jota etsittiin. Huomaisin kyllä heidät, mutta vaikka kuinka huutaisin, elehtisin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ei kukaan näkisi eikä kuulisi, sillä huutokin olisi vain kuiskaus.
Vaikka kokko metsä oli usvan peitossa, näkyi lähteen kuvajaisesta yhä kirkkaasti aurinko ja sininen taivas. Sen täytyi olla näkymä toiseen todellisuuteen, maahisten kotiin. Tiesin, että maahiset tulisivat tarjoamaan kaikenlaista, lahjoja, syötävää, mitä hyvänsä rikkauksia, mutta minua oli kehotettu olemaan ottamatta mitään vastaan, vaikka kuinka kohteliaasti ne tarjoaisivat. Täytyi vain pysyä tiukkana. Jos mikään ei auttaisi, täytyisi kääntää vaatteet nurinpäin, tehdä kuperkeikkoja, kävellä omia jälkiä pitkin takaperin. Muuten en pääsisi ihmisten ilmoille ikinä. se voisi olla kuolemaksi.
Palasin taas samalle muurahaispesälle ja päätin jäädä odottamaan. Aika kului. Löytäisin kotiin, koska minulla oli metsän merkit mielessäni.
Vähitellen aloin tuntea olevani yksi metsän asukkaista, tasaveroinen kaikkien kanssa. Odottelin usvan haihtumista kuten muutkin. Saatoin mennä lepäämään sammalvuoteelle ja kuunnella, kuinka maahiset keskustelivat. Varmuuden vuoksi aloin lepytellä muurahaisia, pyytää niiltä anteeksi ja kehua niitä kovin ahkeriksi.
Sitä ne varmaan sittenkin olivat.

Ilveksenpennut tarkkailevat uteliaina.

Ilveksenpennut tarkkailevat uteliaina.

Metsän tarina houkuttaa metsään, oravien, jänisten, näätien, kärppien, ahmojen, ilvesten, karhujen, susien, palokärkien, tikkojen, kuukkeleiden, peipposten, metsojen, teerien, käärmeiden, sammakoiden, luvuttomien ötyköiden, pöllöjen, haukkojen, kotkien, hirvien, perhosten ja muurahaisten valtakuntaan, mutta myös metsänhaltijoiden, peikkojen, tonttujen ja keijujen rinnakkaisvaltakuntaan.

Vaeltajasta itsestään on paljolti kiinni, mitä ja keitä hän metsässä kohtaa.

Metsäpaloja syttyy salaman sytyttämänä. Tuhoaa, mutta myös uudistaa luontoa.

Metsäpaloja syttyy salaman sytyttämänä. Tuhoaa, mutta myös uudistaa luontoa.

Mainokset
Kategoria(t): Luontokirjat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s