Kansankodissa suomalaiset kirjoittavat menneisyyttään

Olin ruotsinsuomalaisten kirja- ja kulttuurimessuilla Tukholmassa. Tapahtuma Suomi-instituutissa – järjestyksessä neljäs − oli pieni, intiimi ja kodikas. Messujen puuhanainen on Ruotsinsuomalaisen kulttuurin ystävät ry:n puheenjohtaja ja kirjailija Maarit Turtiainen talkoolaisineen.

Sibelius-salin myyntipöytien äärellä kirjoittajat esittelivät ja myivät omia kirjojaan. Ruotsinsuomalaiset kirjoittavat menneisyydestään, omasta elämästään, tai vanhempiensa ja isovanhempiensa menneisyydestä. Näiden, usein omakustanteiden kautta tärkeät lähihistorian vaiheet tulevat dokumentoiduiksi.

Menneisyyden työstäminen on kirjoittajille itselleen välttämättömyys ja tyydytyksen tuoja.

Toisen maailmansodan jälkeisen muuttoliikkeen seurauksena Ruotsiin muutti satoja tuhansia suomalaisia työn ja leveämmän leivän perässä. Ensimmäinen iso aalto oli pian sotien jälkeen, jolloin Ruotsiin muutti 1910- ja 1920-luvuilla syntyneitä, useimmiten suurperheiden jälkeläisiä. Seuraava muuttohyöky sijoittui 1960- ja 1970-luvuille. Seitsemänkymmentäluvun taitteessa maata vaihtoi noin 40 000 suomalaista vuodessa.

Miltei poikkeuksetta Ruotsiin tultiin köyhyyttä pakoon, raskasta työtä ja pitkiä työpäiviä pelkäämättä. Osa alkoholisoitui. Siitä olemme lukeneet Susanna Alakosken romaanista Sikala. Monet jäivät köyhyyteen ja sen myötä kerrannaisongelmien keskelle. Siitä saamme lukea Susanna Alakosken uusimmasta, dokumentaarisesta kirjasta Köyhän lokakuu (Oktober i Fattigsverige).

Lukuisampi joukko menestyi ja kotiutui, kukin omalle vihreälle oksalleen.

Nykyisin Ruotsissa asuu 164 000 Suomessa syntynyttä suomalaista. Heidän ensimmäisen polven jälkeläisiään, ruotsinsuomalaisia joiden molemmat tai vain toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa, asuu Ruotsissa 261 000. Tämä sukupolvi on kaksikielinen, mutta heidän lapsensa ovat ruotsalaistuneet.

Heitä, menneisyyttään kirjoiksi työstäviä on lukuisia.

Aulis Kytömaa kirjoitti ensin Mäkeläiset. Se on Etelä-Pohjanmaalla Kortesjärvellä eläneen isoäidin tarina ja ajoittuu 1800-luvun lopusta vuoteen 1930. Isoäiti jäi leskeksi 21-vuotiaana: mies tapettiin puukottamalla.

Kytömaan Metsäsuomalaiset kertoo kirjoittajan omaa tarinaa, pienestä, äidin puolelta orvoksi jääneestä pojasta, joka joutui 10-vuotiaana Värmlandiin historiallisille metsäsuomalaisten alueille. Kytömaa kertoi kirjojen olevan kysyttyjä monissa eläkeläisten lukupiireissä Suomessa.

Karstadiin kotiutunut Eila Olofsson on syntyisin Ylä-Savosta. Hän kirjoittaa poikkeuksellisesti ruotsiksi. Omaelämänkerrallinen trilogia alkaa rankalla lapsuudentarinalla Elina, Joels dotter. Ruotsin vaiheista kertovat jatko-osat Följer du med, Elina? ja Du äger inget, Elina. Vielä jossain vaiheessa luen osista ensimmäisen, jonka sain mukaani omistuskirjoituksella.

Ruotsiksi kirjoittaa myös Christina Falck, jonka romaanin Vi eller de aiheena on rakkaus Suomen sisällisodan varjossa.

Sinikka Ortmark Almgren kertoi kirjoittavansa nykyisin omasta sisäisestä kosmoksestaan, mutta hänen lähihistoriaan sijoittuva esikoisensa kuvaa 8-vuotiaan sotalapsen kokemuksia ja suhdetta biologiseen äitiin.

Saamelaispukuun sonnistautunut Väinö Laiti kertoi kuvaavansa kirjassaan Elämä helvetintulen varjossa saamelaisten kurjuutta 1920−1960-luvuilla tavallisen käsityöläisperheen näkökulmasta.

Kemissä syntyneen Erkki Viitaniemen esikoiskirjan Väinölän yö aiheena on vuonna 1944 saksalaisen ja suomalaisen rintaman väliin jäänyt lapsuudenkoti. Myöhemmässä kirjassaan Holistin päiväkirja hän on tilittänyt ryypiskelyvuosiaan Ruotsissa.

Lapin sotaan liittyy myös Mauno Päämaan seitsemästä kirjasta ensimmäinen, Tarinoita sota-ajalta, tukkikämpiltä ja kalavesiltä. Kirja paikantuu Kieringin kylään Sodankylässä. Päämaa hakeutui 1960-luvulla Östersundin lähelle metsätöihin ja siitä ajasta kertoo Savotalta savotalle. Sieltä mies muutti Göteborgiin ja vaiheet on dokumentoitu kirjaan Telakan telineitä ja autotehtaan Punahilkka.

Kaikkiaan Päämaa on kirjoittanut seitsemän dokumentaarista kirjaa.

Kansainvälisen kaupankäynnin konsulttina toimineen Timo Rounen kirja Invalidikylästä maailmankylään kertoo ruotsalaisten rahoittamasta, talvisodan veteraaneille rakennetusta invalidikylästä ja sotainvalideja työllistäneestä villalankatehtaasta Mäntsälän Hirvivaarassa. Myös tehtaan koneet tulivat lahjoituksena Ruotsista.

Ei ne ruotsinsuomalaisten omaelämänkerralliset, puolifiktiiviset, koskettavat elämäntarinat tähän lopu, mutta antavat kuvan siitä, miten vanhan kotimaan jäätyä taakse moni ruotsinsuomalainen jäsentää omaa persoonaansa, elämänkaartaan, kokemuksiaan, muistojaan ja identiteettiään kirjoittamalla.

Ruotsinsuomalaisilla valtakieli alkaa ajan oloon vaikuttaa äidinkielen rakenteisiin. Kirjoittava ihminen tarvitsisi tukea, kriittisen, osaavan lukijan, siis kustannustoimittajan, joka auttaa korjaamaan kielen rakenteita ja oikeinkirjoitusta. Tällainen tukeva editointityö on vaativaa ja raskasta, eikä kaikilla ei sellaista ole tarjolla. Siitä keskustelin kirjoittajakurssia Suomi-instituutissa antavan kirjastonhoitaja Maria Tapanisen kanssa.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kansankodissa suomalaiset kirjoittavat menneisyyttään

  1. Ilona Tikkanen sanoo:

    Olin samassa tilaisuudessa kuin Anneli ja olen iloinen ja kiitollinen näin ruotsinsuomalaisena, että Anneli on Suomesta saakka kiinnostunut tulemaan ”meidän” päiville.Anneli kirjoitta asiallisesti mutta silti elävästi ja persoonallisesti tilaisuudesta. Kaunis kiitos, Anneli!

    Ilona Tikkanen
    Sundsvalli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s