Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina

Matti Salmisen Pentti Haanpää -teos on runsas ja kiinnostava, ansioineen ja heikkouksineen.

Matti Salmisen Pentti Haanpää -teos on runsas ja kiinnostava, ansioineen ja heikkouksineen.

Opiskeluvuosinani 1960- ja 1970-luvun taitteessa Pentti Haanpää (1905−1955) oli keskustalaisissa ja vasemmistolaisissa Tampereen opiskelijapiireissä legenda, syvien kansanrivien ääni pohjoisesta. Kutsuttiinpa kerran Haanpää-tilaisuuteen Piippolasta myös Haanpään veli. Kun juontaja kysyi Oskari (?) Haanpäältä, millainen mies se Pentti-veli oikein oli, kuului lyhyt vastaus: ”Laiska”.

Matti Salmisen kirjoittaman Pentti Haanpään tarinan (Into 2013) mukaan isä Mikko Haanpää vapautti Pentin maataloustöistä ensimmäisen novellikokoelman Maantietä pitkin (WSOY 1925) ilmestymisestä lähtien. Haanpää oli tuolloin 20-vuotias. Maalaistöissä tekeviä käsiä kuitenkin olisi tarvittu.

Ei Haanpää laiska ollut, vaikka Salmisenkin mukaan hän viihtyi nuoresta alkaen korttipeli- ja juopotteluremmeissä. Ken taitaisi arvioida kurkusta alas valutetun viinan määrän? Silti kolmen vuosikymmenen aikana Haanpäältä ilmestyi yksitoista novellikokoelmaa, kahdeksan romaania ja yksi matkakertomus − Kiinasta.

Matti Salmisen kirjasta piirtyy kuva hiljaisesta mutta seurallisesta ja kansanomaisesta miehestä kotiseudullaan Piippolassa, miehestä joka kuunteli ukkojen tarinoita ja hyödynsi niitä novelleissaan. Tämä Haanpää oli humanisti, pasifisti, auktoriteetteja ja komentoa inhoava ja kirkonvastainen. Salmisen mukaan Kiilan määrittely sopi myös Haanpään linjaan: ”vasemmistolaisen avaran yhteiskunnallisen humanismin linja”.

Kirjallisiin keinoihin kuuluivat ironia, sarkasmi, huumori ja pilkka, joille etenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset tapahtumat ja poliittinen jakautuneisuus antoivat hyvät perusteet.

Uutta tietoa päivän valoon

Vaikka Pentti Haanpäästä on kirjoitettu monta ansiokasta kirjaa ja tutkimusta, Piippolan miehestä tuntuu löytyvän yhä vain uutta. Matti Salminen on tehnyt suururakan käymällä läpi 1930- ja 1940-luvuilta eri aikakausjulkaisuja, järjestöjen joululehtiä ja muita kausijulkaisuja, etsimällä niistä Haanpään novelleja sekä tulkitsemalla Haanpään muistikirjojen koukeroita.

Hän on penkonut kaksi suurinta Haanpään arkistoa, toinen niistä Otavan kustannusvirkailijan Eino Kauppisen ja toisen Haanpään suvun sekä lukuisia muita arkistoja ja tietolähteitä. Hän on myös haastatellut Pentti Haanpään lähiomaisia.

Salminen käy läpi Haanpään elämänvaiheet ja tuotannon eri elämänvaiheisiin kuuluvassa järjestyksessä. Jos Haanpää kirjoitti kolmisen sataa novellia ja kauppasi niitä eri lehtiin milloin milläkin nimellä ja erilaisina muunnelmana, lukijaparan pää menee lopulta pyörälle, vaikka novelleita on kirjassa esitelty vain muutamia kymmeniä.

Julkaisuboikotissa

Sen jälkeen kun armeijaa suomivalle romaanille Kenttä ja kasarmi (1928) löytyi kustantajaksi vain sosiaalidemokraattinen Kansanvalta, ajautui Haanpää epäviralliseen, yli viisi vuotta kestäneeseen julkaisuboikottiin. Boikotti tuntuu oudolta siksi, että kristillisisänmaallinen WSOY oli valmis romaanin julkaisemiseen tietyin poistoin, joihin Haanpää ei suostunut.

1930-luvun talouslaman seurauksista kertova romaani Isännät ja isäntien varjot (1935) ilmestyi sitä varten perustetun Kirjailijain kustannusliikkeen kustantamana. Viljo Kajavankin runoja julkaissut kustantamo jäi lyhytikäiseksi.

Edes Tulenkantajien albumiin Haanpää ei päässyt ennen vuotta 1934 johtuen osaksi häntä vieroksuneesta Olavi Paavolaisesta. Haanpään tukijaksi tuli Erkki Vala, jonka ansiosta Tulenkantajat maksoi vuonna 1934 myös Haanpäälle langetetun sakon, jonka maksamisella Haanpää välttyi vankilalta.

Myöhemmin 1930-luvulla Haanpään tekstejä ilmestyi Tulenkantajien albumeissa paljonkin. Kiilan kautta pitkäaikaiseksi ja pysyväksi ystäväksi nousi 1930-luvun lopulla runoilija Arvo Turtiainen.

Haanpään kustantajana oli muutaman vuoden ajan ennen talvisotaa Gummerus, joka kustansi muiden muassa Taivalvaaran näyttelijän (1938). Sitten Haanpää siirtyy Otavan talliin, pysyvästi. Hulvaton Yhdeksän miehen saappaat ilmestyy heti sotien jälkeen sekä novellikokoelmat Jutut ja Jauhot vuosikymmenen lopulla.

Viimeisinä elinvuosina loistavaa tekstiä Haanpään kynästä ei enää lähtenyt. Kaari kääntyi laskuun.

Pentti Haanpää hukkui kalareissulla lokakuun alussa 1955.

Toimeentulosta

Kahden vuosikymmenen ajan Haanpää myi juttunsa aina ensin eri työväen- ja urheilujärjestöjen kausijulkaisuihin ja muihin aikakauslehtiin, kuten Seuraan. Matti Salminen kertoo Haanpään palkkiot ja tulot silloisissa markoissa. Käytin Suomen Pankin laskuria.

Jos nuori Haanpää sai 1920-luvun lopulla novelleistaan keskimäärin 250 markkaa, ostovoima vuonna 2008 olisi ollut runsas 70 euroa. Nuoren kirjailijan vuositulot olivat tuolloin noin 14 300 euroa. Kun 1950-luvun alussa Haanpää pyysi Otavalta rahaa Pyhännän kesämökkinsä ostamiseen ja sai yhteensä 180 000 markkaa, lahjoituksen arvo oli noin 6 300 euroa. Tai kun vuonna 1951 Haanpäälle myönnettiin kolmivuotinen valtion akatemia-apuraha, se merkitsi noin 800 euron kuukausituloa.

Mutta ympäröivään elämään ja vapaaseen rahaan suhteutettuna Haanpäällä oli rahaa ja hän myös sitä surutta käytti.

Pentti Haanpään tarina on ilman muuta mielenkiintoinen luettava kaltaiselleni dilentantille, jonka kuva Haanpäästä on yksityiskohdissaan kuitenkin kovin summittainen. Mutta tunsin alinomaista ärtymystä tavasta, jolla Matti Salminen ymppää itseään kerrontaan. Tuli vähän sellainen ”minä olen nyt Pentin kaa”-fiilis ja muut pysytelkööt poissa, etenkin se syntisistä suurin, Otavan kustannusvirkailija ja pitkän elämäntyön Pentti Haanpään tuotannon parissa tehnyt ”kettu-Kauppinen”, Haanpään ”vahtikoira” ja muutenkin kavala konna.

Otava oli kuitenkin Haanpään kustantaja 72 vuoden ajan ja ilman sitä Haanpäässä tuskin olisi mitään uudelleenkustannettavaa vuonna 2013. Kauppis-vainaan jatkuva kaluaminen ja hänen teoksensa Pentti Haanpää I (1966) nimittely ylimielisesti ”puolielämänkerraksi” kääntyy Matti Salmista itseään vastaan. Kauppinen oli kuitenkin kiistaton ammattilainen.

Muutenkin kirja olisi kaivannut yhden kriittisen luottolukijan lisää, henkilön joka olisi karsinut toistot. Itse niille sokaistuu helposti. Sitä, että kustannustoimittaja Eino Kauppinen hajotti julkaisemattomien Ilmeitä isänmaan kasvoilla -kokoelman novellien järjestyksen toimittamassaan Haanpään Kootuissa teoksissa (1956−1958), ei olisi tarvinnut kertoa jokaisen novellin esittelyn kohdalla uudelleen. Haanpään vasemmistosympatiat tulevat selväksi vähemmälläkin vakuuttelulla, vallankin kun en ole havainnut niitä kyseenalaistettavan, ja jo ensimmäisestä kerronnasta uskon, että Haanpään kaikki veljekset selvisivät sodasta hengissä.

Mutta kaikkinensa Matti Salmisen teoksesta välittyy tutkivan journalistin löytäjän riemu, kirjoittajansa aito innostus ja hurmio aihettaan kohtaan sekä vilpitön varmuus Haanpään suuruudesta. Tekemisen ja tutkimisen rytäkässä pään on siis vaikeaa pysyä viileänä.

Kun Salminen kuvaa sota-aikaa, sodan jälkeisiä hillittömän ryyppäämisen vuosia, Haanpään karikkoista avioliittoa ja rakkaussuhdetta helsinkiläisen kommunistiaktivistin Aune Laurikaisen kanssa sekä Haanpään hukkumista, kertoja on itse siirtynyt sivummalle ja kerrontaa on miellyttävää lukea.

Advertisements
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s