Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Tähtikirkas, lumivalkea on Joel Haahtelan, Jorvin sairaalan lääkärin, yhdeksäs romaani.

Tähtikirkas, lumivalkea on Joel Haahtelan, Jorvin sairaalan lääkärin, yhdeksäs romaani.

Kirjoitin alla olevan juttuni pohjaten yksinomaan lukukokemukseeni. Etenkin vuoteen 1889 sijoittuvien päiväkirjojen osalta pähkäilin ankarasti, voisiko niillä olla todellisuuspohja. Kallistuin sille kannalle, että varmaankin on, ainakin jonkinlainen. Nyt, Nadja Nowakin tekemän Joel Haahtelan haastattelun perusteella näin ei olisi. Tähtikirkas, lumivalkea on sen mukaan puhdas fiktio. Menin siis Haahtelan loppujaksossa virittämään ansaan?

Kuten vaikkapa viimesyksyisestä Riikka Ala-Harjan Maihinnousun jälkipyykissä todettiin, luova kirjailija käyttää kirjoittamisensa aineksina kokemaansa, kuulemaansa, näkemäänsä, kohtaamaansa, löytämäänsä, kuvittelemaansa ja tuntemaansa, niin myös Joel Haahtela, ihmiskohtaloita työssään kohtaava psykologi ja lääkäri.

Toden ja fiktion raja on kaunokirjallisuudessa epätarkka ja vaikeasti määriteltävä ja seinät ovat etäällä toisistaan. Tarvitseeko lukijan tietää, kumpaa sivuseinää lähempänä tarina on? Itse kuitenkin realistina haluaisin.

Tarinan ulkoiset raamit, kuten saksalaisessa mielisairaalassa toteutettu eutanasia-ohjelma, ovat totta. Mutta itse päähenkilö ja hänen polveileva elämänkaarensa henkisine hajoamisineen on fiktiivinen.

Puhtaana fiktiona tarina menettää osan kokemastani dramaattisuudesta, traagisuudesta ja vaikuttavuudestaankin, mutta kirkastaa sitä enemmän mielessäni kirjailijan kertojanlahjakkuutta ja mielikuvituksen ehtymättömyyttä.

Ylen Kulttuuritunnin voi kuulla Yle Areenalta.

Lukukokemuksestani kumpuavaa

Muistan, kuinka olin talvella pitkän masennuksen jälkeen vajonnut olotilaan, jossa makasin hiljaa, en liikahtanut enää. B. sanoi, että olin ollut tajuttomankaltaisessa tilassa melkein viikon ja vasta insuliinihoitojen aloittaminen oli saanut minuun eloa. Mutta nyt tiesin, että olin silloin ollut hyvin lähellä Klaaraa, ihan hänen vieressään. Hiljaa ja lempeästi olin laskeutunut siihen. Eikä ympärillä ollut enää mitään. Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta enkä pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin ja missä; ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea.

Muistiinmerkintä on Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013). Kirjoittaja on tuolloin 66-vuotias lehtimies ja kirjeenvaihtaja Leo Halme (epilogiin asti nimetön mies), jota hoidetaan saksalaisessa Bernburgin mielisairaalassa. B. on hoitaja ja Klaara Leon nuoruudenrakastettu. Eletään vuotta 1936.

Viittä vuotta myöhemmin Leo Halme tulisi murhatuksi häkäkaasulla natsi-Saksan eutanasia-ohjelmassa. Päiväkirjaa kirjoittaessaan hän tuskin aavisti olevansa mielisairaalassa, jonka tehtävänä oli toteuttaa natsien eutanasia-ohjelmaa. Sen nimissä tuhottiin älyllisesti vajavaisia, ruumiillisesti epämuodostuneita, toistuvasti rikollisia ja asosiaalisia, parantumattomasti psyykkisesti sairaita ja muita yhteiskunnan rotupuhtautta rapauttavia aineksia.

Matka sydän-Euroopan kulttuurihistoriaan

Haahtelan romaani jakautuu viiteen osaan, joista neljä ensimmäistä on Leo Halmeen päiväkirjaa vuosilta 1889 Pariisista, vuosilta 1913−1914 Berliinistä, vuoden 1923 laivamatkalta Marseillesta Siamiin (nykyiseen Thaimaahan) sekä lopulta muistiinpanoja Bernburgin mielisairaalasta vuonna 1936.

Päiväkirjat ovat kirjeitä Klaaralle. Yksikään niistä ei lähde postiin, sillä vastaanottajaa ei ole. Hän, alle 20-vuotias taidekoulun opiskelija, kuoli yhteisen lapsen synnytykseen, ja lapsi oli vahinko.

Viides osa on viidettä sukupolvea edustavan jälkeläisen selitysosa ja tapahtumain historia. Sen mukaan Bernburgin sairaala postitti neljä säilynyttä Halmeen päiväkirjavihkoa hänen pojalleen Suomeen, mutta kukaan neljässä alenevassa sukupolvessa ei kirjoituksiin kajonnut. Kunnes viimeisen perunkirjoituksen yhteydessä…

Leo Halmeen elämä on yhtä dramaattinen ja traaginen kuin aikakausi, jonka läpi hän kahlasi.

Pariisin osuus on suurenmoinen ikkuna Euroopan kulttuuriin, josta etäinen Venäjän autonominen alue on vuosikymmenet jäljessä. Taiteessa vallitsi impressionismi, joka oli 19-vuotiaan helsinkiläisen taideopiskelijanuorukaisen silmissä aluksi tyrmistyttävää, harrastelijamaista töherrystä.

Taiteilijaa Halmeesta ei tule, mutta tulee lehtimies. Tekniikan innovaatiot valtaavat uusia sovellutuksia. Morselennätin kuljettaa viestejä Atlantin yli ja fantas magorie -esitykset (taikalyhdyt) herättävät katsojissa kauhua ja pahennusta.

Viisitoista vuotta myöhemmin Berliinissä eletään ensimmäisen maailmansodan aattoa. Taiteilijoiden kanssa seurusteleva toimittaja erittelee ajan konsertti- ja liedmusiikkia:

Eniten taidan kuitenkin rakastaa Wolfia ja hänen kromatiikkaansa, kulmikasta kuurupiiloa pianon kanssa, vaikka en sylkäise Brahmsin lauluillekaan. Varsinkin Wie Meloidien zieht es mir on ihmeellinen, hivenen surumielinen, pieni palanen taivasta.

Aion kuunnella vastaisuudessa Hugo Wolfia ”sillä korvalla”.

Kollegansa Sergein johdattamana Halme kurkistaa paheiden pesiin, ”vaalitulos- ja kauppasuhddeuutisia todellisempaan elämään”, rohkeisiin suljettuihin teatteriesityksiin ja oopiumluoliin. Hän tunnistaa preussilaisen aseidenkalistelun ja sotauhon. Ja vihdoin keisari Wilhelmin julistettua sodan hän pakenee monien muiden ulkomaalaisten tavoin Sveitsiin.

Toipuakseen syvästä ja pitkästä masennuksestaan hän lähtee Kaukoitään, Siamiin ja Kambodžaan, mutta pystyy kirjoittamaan terävästi enää kuukauden mittaisella laivamatkalla.

Mieluummin katselen delfiiniparvia, jotka uivat laivan peräaalloissa, pitävät hauskaa. Joskus horisontissa näkyy toinen laiva, sen taivaalle kohoava savupatsas. Maapallo on tosiaan kaareva, täältä se näkee. Toinen laiva valuu hyvin hitaasti alaspäin kunnes se äkisti vain katoaa… Kassiopeia, Pegasus ja Otava. Siriuksen kirkkaana loistava tähti. En osaa erottaa montaa tähtikuviota, mutta yritän joka ilta yhden enemmän.

Pidän selvänä, että Joel Haahtelan teoksen runkona ovat todelliset päiväkirjat, kuka sitten lieneekin niiden kirjoittaja oikealta nimeltään. Yhtä selvää on, että tekstit on editoitu ja muokattu, sillä kieli ja kirjoittamistapa muuttuvat. Haahtelan kirjassa kieli on nykyaikaa ja hänelle ilmeisen tyypillisesti lauseet ovat selkeitä, lyhyitä ja täsmällisiä. Mutta sellaisia lauseita kirjoittaa myös ammattitaitoinen toimittaja, joka tarinan Leo Halme oli.

Tosipohjasta kertovat myös netin kautta löytyneet tiedot Halmeen Berliinin-rakastajattaren, juutalaisen laulajattaren Margaret Meierin ja hänen tyttärensä Doran lopusta Theresienstadtin keskitysleirillä vuonna 1942, vuosi Leo Halmeen kuoleman jälkeen.

Tai sitten olen vain naiivi. Sillä sellaisia tietoja en itse löytänyt tai ainakaan osannut etsiä.

Joel Haahtelan tarina on kaunis, traaginen ja julma.

Toisaalta ja toisaalta

Toisaalta: Fiktion taustalla voi olla ja on kaikenlaista lukijalta piilotettua, jota kirjailija ei lukijalle kerro.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s