Mia Kankimäki: Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013)

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013)

Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen. Jotain on keksittävä.”

Ja mainostoimittaja Mia Kankimäki keksi. Virkavapauden turvin hän sukelsi Japanin Heian-kauteen (794–1185) ja siellä kuningatar Teishin hovinaisen Sei Shōnagon mysteerioon tuhatluvun taitteessa. Heian-kaudesta japanilaisetkin tietävät olemattoman vähän ja Sei Shōnagosta ei nimeä enempää.

Kimmokkeena on Sei Shōnagon Tyynynaluskirja, teos jota ei ole edes olemassa. Se on tuhoutunut joskus – ehkä maanjäristyksessä, ehkä tulipalossa. Jäljellä on vain muutama toisistaan poikkeava versio, lyhennelmiä kunkin aikakauden ideologisten tarpeiden mukaan karsittuina, kukin vilisten käännösvirheitä ja väärinymmärryksiä.

Varhaisin kääntäjä Arthur Waley karsi kirjasta pois kolme neljäsosaa ja Kankimäen mukaan jätti pois aivan oleellista, Sein naisten itsellisyyden esiäitinä. Lännessä tunnetuin The Pilow Book on tynkä.

”Länsimaisilla kielillä sinusta ei ole sanottu juuri mitään. Edessäni on viljelemätön pelto. Umpihanki. Avaamaton sampanjapullo.”

Liioin ei ole säilynyt Sein ajalta muinaista pääkaupunkia Heiankyōosia, jonka päälle nykyinen Kioto, vuosisatainen Japanin pääkaupunki, on kasvanut.

Mia Kankimäki sukelsi sumuun. Hän osasi japania vain alkeiden verran eikä ole tutkija. Mutta: ”Olen valmis. En ole valmis. Heiankyō, täältä tullaan.”Paniikki, innostus, rimakauhu ja vimmainen kiinnostus vuorottelevat.

”Mitään siitä, mitä meille ensimmäiseksi tulee maatasi mieleen, ei ollut sinun aikanasi vielä olemassa. Ei ollut geishoja, samuraita tai sushia, ei haiku-runoja, ikebanaa, teeseremoniaa, tatamilattioita, yhteiskylpyjä tai tokonoma-alkoveja, ei zeniä, ei bushidōa, ei rakkauden tähden tehtyjä kaksoisitsemurhia. Tiedän vain, että Heian-kauden hovimaailma oli kauneudelle pyhitetty universumi, jota hallitsivat runous, kalligrafia, musiikki ja rakkaussuhteet, ja että se oli toisenlainen kuin mikään koskaan missään päin maailmaa esiintynyt kulttuuri.
Sei, tämä on totuus: en ole lukenut kirjaasi kokonaan. Se johtuu siitä, etten suurimmaksi osaksi ymmärrä siitä mitään. Keitä ovat ne henkilöt, joista kirjoitat? Mitä se porukka oikein on? Kaiken maailman kanslerit, oikean- ja vasemmanpuoleiset ministerit, aluehallitsijat, ylemmät ja alemmat hovimiehet, kruununprinssit, papittaret, heidän majesteettinsa keisarit ja keisarinnat ja, herran tähden, ”kolmannen säädyn keskimmäiset kapteenit” – jos käyttäisit edes heidän oikeita nimiän, voisi joku ehkä hetken pysyä kärryillä…”

Lukija pääsee löytöretkeilijän mukana omalaatuiseen sivistyneeseen ja hienostuneeseen maailmaan tuhannen vuoden taa, jolloin Euroopassa vallitsi keskiaikainen hengen ja aineen pimeys. Mutta hän pääsee myös kaikkeen siihen kulttuuriin, tapakulttuuriin ja luonnonihmeisiin, joita vastaanottavainen ja osaava matkailija nyky-Japanista parhaimmillaan löytää.

Yksi niistä on eteläisimmän saaren, Kyūshūn, likeisen eristyneen saaren kolmen vuosituhannen vanha alkumetsä jättiläispuineen. Aika muuttuu suhteelliseksi:

”Sei, kun sinä tartuit siveltimeesi ja mustekiveesi kaukana Heiankyōossa, nämä puut olivat seisseet täällä jo kaksituhatta vuotta, täysin välinpitämättöminä ihmisen murheille ja ponnisteluille. Sinua ja minua erottavat vuodet tuntuvat äkkiä merkityksettömiltä.”

Päiväkirja päiväkirjasta

Sei Shōnagon Tyynynaluskirja on pääosin päiväkirja. Kankimäki päätti löytää sielunsukulaisensa ja kirjoittaa Sein kirjan ainesosia jäljittelevän matkapäiväkirjan, jossa Sein ajatukset lomittuvat.

Tuloksena on riivatun lennokas, vetävän hauska, itseironinen, Japanin kulttuurin kerrostumia ja moninaisuutta pursuileva, lukijan lentoon tempaava, muinaiseen päiväkirjaan porautuva päiväkirja. Lukija saa herkutella kerronnallisilla tyylittelyillä. Esimerkiksi kaksiviikkoista oleskeluaan ruuhkaisessa, hektisessä Tokiossa Kankimäki kuvaa ilman välimerkkejä tai isoja kirjaimia sanajonona. Tehokasta!

Sein luonteesta ja käytöksestä vallitsee villi ristiriita: älykäs, sivistynyt, nopea, monimutkainen, rohkea, nokkela, ylväs, kärsimätön, ironinen, loistoa rakastava, hienostunut, seksistinen, ylimielinen, ruma (kukaan ei tiedä, mutta älykäs nainen ei voi olla kaunis) tai herkkä, elämäniloinen, huumorintajuinen, luontorakas, hellä, ystävistä välittävä (Mia) tai liian äänekäs, liian kärkäs, liian aktiivinen, liian itsenäinen, liian itsevarma, liian sanavalmis (Mia).

Vaikka matka Sein maailmaan on välillä toivotonta lähteiden niukkuuden ja japaninkielisyyden vuoksi, Kankimäki löytää hentoisia langanpäitä, käyttää päättelykykyään ja saa oivalluksia, jotka hän perustelee – mahdollisina tai todennäköisinä tapahtumain kulkuina.

Runoutta, seksiä ja estetiikkaa

Heian kauden yläluokan hyve oli kyky ilmaista itseään runoudella. Käsiala ja runokirjeet olivat sivistyneen käytöksen ehtoja ja palvelivat myös villinä kukoistanutta hovierotiikkaa. Niitä kuvatessaan Mia Kankimäki vie lukijan pilviin runoratsun siivillä.

Maailma on nykylukijan tavoittamattomissa myös pukeutumisvaateineen ja kauneusihanteineen. Kun Mia Kankimäki antaa pukea itsensä aikakauden kuninkaalliseen asuun, hän muuttuu liikuntakyvyttömäksi ja nujertuu kahdeksantoista kiloa painavien kimonakerrosten kannattelijana.

Äly asui hiuksissa. Naisen kauneusihanteena oli suora, musta, lattiaan asti ulottuva tukka. Kasvot kalkittiin vitivalkoisiksi, kulmakarvoja ei saanut olla, vaan niiden sijalle maalattiin mustat, terävät suorakaiteet. Hampaita pidettiin rumina. Siksi ne mustattiin kolmen päivän välein pahanhajuisella seoksella, joka valmistettiin liottamalla rautaa ja tammenterhojauhetta viinietikassa, sakessa tai teessä.

Mutta herkkyys ja aistillisuus luonnonkauneudelle on pysyvä. Runot ylistivät kuuta, vuoria, vettä, sadetta, usvaa ja kukkien kauneutta. Pyhäköt ja luostarit sijoittuivat häkellyttävään maisema-avaruuteen.

”Kun jokea ylittää kirkkaassa kuunvalossa, ei voi kuin ihastella, miten vesi roiskuu härkien jaloissa kuin kimmeltävät kristallit.” (Sein päiväkirjasta)

Valtataistelua ja kateutta

Kankimäelle oivallukset ovat välietappeja, jotka antavat etsinnälle uuden, usein odottamattoman suunnan ja etsinnälle mielen. Yksi oivalluksista on politiikka ja siihen kytkeytyvä valta.

Heian kauden tunnetuin, ”suurin, itsestäänselvin ja tulkituin” Japanin kirjallisuuden klassikko on toisen hovinaisen, Murasaki Shikibun Genjin tarina, yksi maailman pisimmistä romaaneista ja Japanin ensimmäinen.

Murasaki vaikutti hovissa muutamia vuosia Seitä myöhemmin ja palveli Teishin syrjäyttänyttä nuorta kuningatarta Shōshia. Murasakin ja Sein vaiheet kietoutuvat Fujiwaran hallitsijasuvun valtataisteluun ja molemmilla on osansa pelin palvelijoina.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on runsaudensarvi, ähkyyn asti. Kun Kankimäki kirjoittaa Kioton taudista tarkoittaen hukkumista kauneuden runsauteen, lukija voisi puhua ”Kankimäen taudista”, kerronnan kerroksisuuksien runsaudesta ja värikylläisyydestä.

Näin teokselle kansainvälisen menestymisen mahdollisuudet – vai pitäisikö sitä tsunamijakson osalta karsia – karsintaahan tehtiin vuosisatoja myös Sein Tyynynaluskirjalle (jälleen Seitä ja Miaa yhdistävä tekijä!).

Kansainvälistä löytämistä odotellessa: Finlandia-palkintoraatilaiset, älkää unohtako tätä kirjaa listaltanne!

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s