Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia, II

Romaneja heinätöissä ja kahvilla pientilalla 1920-luvulla Karkussa. Lahden historiallinen museo

Romaneja heinätöissä ja kahvilla pientilalla 1920-luvulla Karkussa. Lahden historiallinen museo

Suomen romanien historiaa (SKS 2013) lukiessani vastaan tuli omasta maasta asioita, joista kouluhistoriani perusteella ainakaan minulla ei ollut aavistustakaan. Niistä tärkeimpiä on jo edellisessä blogissani esiinnoussut maan sisäinen matkustuspassi. Vapaata liikkumista ei siis ollut.

Tarvitsisimme kuninkaiden ja sotien historian rinnalle myös taloushistorian tuntemusta. Tai kenties sitä oli mukana, mutta kasvuiässä sellaiset asiat haihtuvat mielestä.

Kun nykyisin puhutaan uutena innovaationa lannan ja jätteiden jalostamisesta biokaasuksi ja sitä kautta lämmöksi ja energiaksi, lannalla oli kova kysyntä jo 1600- ja 1700-luvun Ruotsissa muutenkin kuin ravitsemaan kitukasvuisia peltotilkkuja. Maa oli jatkuvissa sodissa ja sodissa paloi ruuti. Ruutia tehtiin salpietarista, jonka keskeisin raaka-aine oli lanta teurasjätteillä mehustettuna. Tuli yleinen salpietarivelvoite.

Salpietarin keiton määräsi jo Kustaa Vaasa 1500-luvun puolivälissä. Keittämisen tuli tapahtua laaditun suunnitelman mukaisesti, eivätkä siitä säästyneet mitkään talot. Keittäjinä käytettiin irtolaisia. Yksi lukuisista työtehtävistä, joilla ”tattarit” ansaitsivat perheensä toimeentulon, oli juuri salpietarinkeitto.

Lasitehtaan kulkukauppiaina

Vuonna 1748 perusti Jacob Reinhold Depong Åvigin lasitehtaan Somerolle. Tuolloin kuitenkin – ennen Anders Chydeniuksen oppeja talouden vapauttamisesta − myymälöiden perustaminen maaseudulle oli kielletty, samoin kaikkinainen kiertävä kulkukauppa. Lasi- ja posliinitavarain valmistajille suotiin kuitenkin erivapaus lisätä menekkiä kulkukaupan avulla. Näihin tehtäviin Åvigin tehdas pestasi juuri romaneja.

Moinen kaupan levittäytyminen ei miellyttänyt porvarissäätyä, joka kirjelmöi asiasta vuoden 1800 valtiopäivillä Kamarikollegiolle. Lausunnossaan kollegio kuitenkin puolsi lasikauppaa, koska se mahdollisti lasitavaran oston myös syrjäisillä seuduilla, tarjosi toimeentuloa köyhille kulkukauppiaille ja hyödynsi tehtaita. Myyjiltä kuitenkin edellytettiin virallista passia sekä luetteloa hallussa olevista tavaroista. Yhdessä lasinmyyntiryhmässä sai kulkea korkeintaan kuusi henkilöä.

Lasikaupan hiivuttua moni romani ryhtyi lumpuriksi keräten raaka-ainetta lumppupaperitehtaille. 1800-luvun alussa se oli Ruotsin kuningaskunnassa ”tyypillinen tattariammatti”. Moni myös keräsi lasia lasitehtaille.

Maatalousyhteiskunnan käsityötaidot

Romaniväestöstä tuli henkensä pitimiksi käsityötaitureita. Toimeentulo oli kerättävä pienistä murusista tekemällä erilaisia maalaispaikkojen tarvitsemia töitä, ja romanien harjoittamista elinkeinoista löytyy kulloisenkin maatalousyhteiskunnan ammattikirjo.

Miehet harjoittivat kattilanpaikkausta eli olivat messinki- ja läkkiseppiä, hoitivat ja lääkitsivät talojen hevosia, valmistivat ja korjasivat pirtoja, valjaita ja länkiä, teroittivat veitsiä, punoivat nahkaruoskia sekä etenkin Karjalassa tekivät tilapäisiä metsä- ja uittotöitä.

Vuosien 1863 ammattikyselyssä yli 15-vuotta täyttäneiden romanien ammattinimikkeet jakautuivat henkilölukuina näin: torppari tai mäkitupalainen (35), renki tai piika (20), työmies (16), piiskuri (15), kuohari (15), kengittäjä (14), talollinen (10), käsityöläinen (10) ja hevoskauppias (7). Mainintoja saivat lisäksi opiskelija, ennustaja, parantaja, kalastaja, lumpuri, sotilas ja lasikauppias/kerääjä.

Vuonna 1995 jakautuivat keskeiset ammatit toisin: hevoskauppias (95), kuohari (70), työmies (47), käsityöläinen (23), talollinen (14) sekä renki tai piika (9).

Naiset povasivat, kuppasivat, tekivät taikoja ja neuvoivat naisille parannuskeinoja ja myivät tekemiään käsitöitä. Vuonna 1910 syntynyt savolaisemäntä kuvaa teoksessa romaninaisten töiden kovuutta 1900-luvun alkupuolella näin:

”Ne naeset ei oekee laeskanna joutannu olemaa. Ensin ruvan [ruuan] kerjuu, lasten kantaminen helemassaan koko päevän, ruval laetto, lasten ja pyykim pesu. Kuv vähänki istuvat nii virkkuu kätee.”

Yösijaa vasten romanit tekivät ainakin näennäisiä palveluksia hakkaamalla puita ja kantamalla taloon vettä. Samat romaniperheet kiersivät muutaman pitäjän alueella ja tulivat maalaispaikoissa tutuiksi niissä paikoissa, jotka heille yösijan soivat. Useimmiten ne olivat vähävaraisempia taloja, torppia ja mäkitupia.

Sukupolvesta toiseen romanien oli äärimmäisen vaikeaa saada kotipaikkaoikeutta millään tietyllä paikkakunnalla. Yhteiskunta kriminalisoi kodittomuuden ja työttömyyden vielä 1900-luvulla.

Romanimies ja hevoset

Ylitse muiden tienestissä oli kuitenkin hevoskauppa, joka jatkui aina maatalouden koneellistumiseen saakka. Minulle vieras työtehtävä menneiltä vuosisadoilta on hevosten kuohinta, joka taloissa uskottiin romaneille. He olivat siinä taitavia, eivätkä hevoset sairastuneet.

Hevoskaupan kultakautta oli 1950-luku. Romanit ostivat talvella huonokuntoisia hevosia, hoitivat ja lääkitsivät ne kuntoon kesää kohti ja myivät taloihin paremmalla hinnalla toukotöiden alkaessa. Vaikka valkolaisten keskuudessa on sitkeästi elänyt leima ”mustalaisista hevoshuijareina”, kauppa ei olisi vuosisatoja sujunut, jos se olisi voittopuolisesti nojannut petokseen.

Vasta 1960-luvun nopea rakennemuutos ja maaltapako mursivat lopullisesti hevoskaupan ja käsityöläisyyden aseman leivän lähteinä”, kirjoittaa talous- ja sosiaalihistorian asiantuntija, FT Miika Tervola Helsingin yliopistosta.

”Traktorit ovat tappaneet hevoskaupan, teollisuustuotteet syrjäyttäneet naisten käsityöt, läkkisepät ja tinurit ovat tehneet tarpeettomiksi muovikulhojen tulva, siansalvajat ja kuoharit ovat menettäneet markkinansa, povaus ei kannata, kun lehdet ovat horoskooppeja täynnä.”

Romanit siirtyivät hevoskaupasta autokauppaan, alkoivat käydä kauppaa valmistavaroilla ja kerätä romurautaa. Monet siirtyivät pääväestön elinkeinoihin maatalouden, teollisuuden, palvelu- ja rakennusalan sekatöihin. Mutta edelleenkin romanit pysyivät hevosten ystävinä. Monet toimivat raviurheilussa hevosten hoitajina, kasvattajina, valmentajina ja ohjastajina. Tienestiksi kehittyi rakennemuutos-Suomessa myös laiton viinanmyynti.

Perheensä elättävä romaani on kyseenalainen

Mustalaistutkimuksen 1954 mukaan tärkeimmät miesten ammatit vielä 1950-luvulla olivat hevoskauppias ja -mies (35 %) ja sekatyöläinen (27 %). Naisilla tärkein oli käsityötekijä (50 %). Ei ammattia tai tietoa -merkinnän sai 35 prosenttia.

Tervolan mukaan paikallisviranomaiset olivat sotienjälkeisessä Suomessa haluttomia ulottamaan sosiaaliturvaa koko laajuudessaan romaniväestöön, vaan huoltoapu oli yleensä minimaalista. Viranomaisia tosin kiinnosti romanien toimeentulo lähtöoletuksena, että ”jos romanit pystyvät elättämään itsensä, taustalla täytyy olla jotain rikollista”.

Suomen romanien historiaa lukiessa jää vahvasti se tunne, että romaniväestö on aina pyrkinyt mukautumaan pääväestön elinkeinojen muutokseen, mutta ollut aina monta askelta jäljessä. Kun romanit omaksuvat uusia tulolähteitä, maailma ehtii jo ympärillä muuttua.

Teos ei kerro eikä historiateokseen kuulukaan tieto, kuinka suuri prosentuaalinen määrä nykypäivän romaneista on työttöminä ja mistä töistä romanit hankkivat nykyisin toimeentulonsa.

Suurin osa nykypäivän romaneista asuu pääkaupunkiseudulla, joten mahdolliset ammatitkin ovat siellä. Muistan muutaman vuoden takaa, kuinka muuan romaninainen purki minulle äidiniloaan katukauppoja hänen kanssaan tehdessäni: Hänen poikansa oli juuri sinä päivänä aloittanut Helsingin liikennelaitoksessa bussikuljettajana.

Ehkei tietoja ylipäänsä ole, sillä mitään rekistereitä ei ole laadittu siitä huolimatta, että sellainen oli sotien jälkeen pitkään valtion virallisena aikeena ja sitä ajoi myös 1900-luvun alussa perustettu Mustalaislähetys. Rekisterit kun ovat perin ongelmallisia ja niillä on arveluttava maine.

Suomen romanien historia on valtavan runsas. Tämän jutun asiat on poimittu sieltä täältä eri artikkeleista. Aion poimia vielä jotain uutta. Kiehtovasti kirjoitettua teosta pystyy raapaisemaan parhaimmillaankin vain pintapuolisesti.

Ensimmäinen kirjoitukseni Suomen romanien historiasta ilmestyi blogissani 24.7. Viimeinen ilmestyy 7.8.

Mainokset
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia, II

  1. tintonen sanoo:

    Mielenkiintoista. Monta uutta asiaa. Mustalaisilla oli myös aikoinaan ennen kaikkialle ulottuvia medioita tärkeä merkitys tiedonvälittäjinä. Puhuttiinko kirjassa tästä?

    • Hauskaa, kun huomasit tuon. Olin jo unohtanut. Kyllä tuo tiedonvälittäjän tehtävä tulee esille. Kiinteillä maalaispaikoilla elävät ”valkolaiset”, siis kaajet hyötyivät romanien uutisvälityksestä. En pysty paikantamaan enää tätä teoksesta, sillä se on niin laaja ja asiaa valtavasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s