Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia

Vetävästi kirjoitettu romanien historia tarjosi itselleni kesälukemista useamman viikon ajaksi.

Vetävästi kirjoitettu Suomen romanien historia tarjosi itselleni kesälukemista useamman viikon ajaksi.

Osa I: Kuninkaiden ja kreivienkin aikaan

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi viime syksynä Panu Pulman toimittaman suurteoksen Suomen romanien historia, tuntemukseni olivat kahdenlaiset: väkevimpänä oli ilo historian aikaansaamisen johdosta ja vimmainen kiinnostus hankkia kirja ja lukea se, varjona epäilys tosikkomaisesta, kenties jopa tendenssimäisestä otteesta, jossa epäoikeudenmukaisuuden kuvaus nujertaisi lukijan.

Epäily meni pieleen. Teos on lähteisiin tiukasti nojautuva, vetävän kiinnostavasti kirjoitettu, tähän asti laajin ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen sukellus syrjityn vähemmistön historiaan ja samalla vastaansanomaton kirja rakenteellisesta väkivallasta.

Romaniväestö ”valui” Ruotsiin ja sitä kautta Suomeen vähitellen vuosisatojen kuluessa siten, että varhaisimmat maininnat ”tattareista” meillä ajoittuvat vuoteen 1559. Tätä nimeä romanit kantoivat liki koko Ruotsin vallan ajan.

Kruunun politiikkana ajaa tattarit pois maasta

Kun uskonpuhdistuksen myötä luostarilaitos lakkasi, vastuu köyhistä siirtyi samalla kruunulle, joka ei kuitenkaan pystynyt kantamaan vastuutaan. Viranomaispolitiikka oli Ruotsin vallan aikana sekavaa ja ristiriitaista. Romanihistoriaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että ymmärtämättömintä ja epäinhimillisintä suhtautuminen oli kulloinkin Hänen majesteettinsa taholta, ja mitä alemmaksi hierarkiassa mentiin, sitä enemmän kasvoi suhteellisuuden- ja olosuhteidentaju.

Suhtautumista kuvaa arkkipiispa Laurentius Petrin vuonna 1560 antama määräys, jonka mukaan tattareita ei saa haudata eikä heidän lapsiaan kastaa. Kaikki kirkolliset toimitukset tulee evätä. Piispan ukaasin mukaan tattarilasten kasvattaminen on helmien heittämistä sioille.

Suvaitsemattomimmin oli papisto. Örebron valtiopäivillä vuonna 1617 jättämässään valituksessa papisto vaati tattarien karkottamista maasta muiden muassa siksi, että he ”tarjoavat turvapaikan kaikenkarvaisille kelmeille, murhamiehille, huoripukeille, huorille, kerettiläisille ja laiskamadoille”.

Kruunun yliaikaisena kantavana politiikkana olikin ajaa tattarit pois maasta. Tässä tarkoituksessa valtioneuvosto antoi vuonna 1637 asetuksen, jonka mukaan jokainen seuraavan Laurentiuksen päivän (10. elokuuta) jälkeen maassa tavattu tattari tuli hirttää ilman edeltäviä kysymyksiä. Romaneista tehtiin lainsuojattomia.

Hirttämiskäskyn toisti useampi Ruotsin kuninkaista aina ja erikseen, jos alamainen maaherra kyseli toimintaohjeita. Kuningatar Kristiina sen sijaan ehdotti tattarien kuljettamista Pohjois-Amerikkaan Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Tappomääräys kumottiin Ruotsin valtakunnassa vasta vuonna 1748. Jäi vaikutelma, ettei kuninkaan käskyä alemmilla tasoilla koskaan noudatettu.

Kiertokeinoja oli useita. Virkamiehet alkoivat käyttää tattareista ammattinimikkeitä kutsuen heitä kattilanpaikkaajiksi, hakasepiksi, langanvanuttajiksi tai joillakin muilla nimikkeillä ja onnistuen näin välttämään tattari-tunnisteen. Tattareita vältettiin myös identifioimasta nimeltä, jolloin voitiin puhua epämääräisesti ja yksilöimättä.

Per Brahe yritti historiaa

Kreivi Per Brahe teki ennakkoluulottoman teon yrittämällä asuttaa 130 koditonta tattaria kiinteille asuinpaikoille Pielisen mailleen vuonna 1662. Yritys epäonnistui ja viimeinenkin tattari lähti osoitetulta maa-alalta vuonna 1664. Syitä oli monta, joista kiertämiskulttuuri oli epäilemättä yksi. Tattareille osoitettiin raakaa maata ilman, että heillä olisi ollut ainoatakaan työvälinettä tai riittävää ammattitaitoa ryhtyä rahattomina viljelemään. Lisäksi noihin vuosiin osuivat katovuodet. Nälkä ajoi tattarit takaisin tielle, useimmat heistä Inkerinmaalle.

”Hyödyttömien” henkilöiden vangitsemisesta annettiin uudet säädökset vuonna 1686. Niiden mukaan irtolaiset tuli asettaa jalka- tai laivamiesruotuihin tai kruunun töihin. Säädös koski juutalaisia, kiertolaisia, langanvanuttajia ja hakaseppiä, mutta ”tattarit ja mustalaiset” tuli edelleen karkottaa maasta ja tihutöihin syyllistyneille langettaa kuolemantuomio.

Ihan nämäkään eivät riittäneet. Fredrik I antoi vuonna 1736 ukaasiin, että tavattu tattari tuli ruoskia viidellä parilla raippoja, toisella kiinniotolla kaksinkertaisella määrällä maasta karkotuksen tehostamiseksi.

Pakkotyö oli eurooppalainen ratkaisu

Pakkotyö irtolaisuuden kontrollikeinona oli yleistynyt kautta Euroopan 1500-luvulta lähtien. Kruunu alkoi rakentaa pakkotyölaitosverkostoa 1720-luvulla. Yksi niistä oli naisille tarkoitettu, vuonna 1738 valmistunut Turun kehruuhuone. Pian sen jälkeen valmistui miehille Viaporin pakkotyövankila.

Olot molemmissa olivat hirvittävät. Viaporiin joutuminen merkitsi miltei varmaa kuolemaa: useimmat pakkotyöhön joutuneet kuolivat vuoden sisällä vangitsemisestaan.

Kehruuhuoneella oli kehno maine. Kun sinne joutuneet ryhtyivät vastarintaan ja epäkohtia yritettiin korjata, parannetut olot olivat tällaiset: Päivä alkoi kello neljä, jonka jälkeen vankien tuli siistiä ja lämmittää huoneet. Varsinaiset työt alkoivat sen jälkeen. Työpäivät olivat pitkiä ja tulosta piti syntyä. Mikäli vangit ”osoittivat laiskuutta tai aiheuttivat levottomuutta”, kehruumestari sai käyttää patukka-, raippa- tai jalkarautarangaistusta.

1800-luvun alussa kehruuhuoneeseen ryhdyttiin ottamaan myös lapsia. Lisää rakennettiin myöhemmin: kehruuhuone Lappeenrantaan 1819, ojennusleiri Hämeenlinnaan 1863 ja työkomppania Luostanlinnaan Kuopion lääniin 1859.

Miten maattomat, lukuisista eri käsityöläisammateista laihan leipänsä keräävät kiertolaiset onnistuivat välttämään kiinnioton? Tarvittiin laillinen suojelija, ja heitäkin oli. Ja tarvittiin nimismiehen kirjoittama matkustuslupa.

Nekään eivät aina auttaneet. Yksi teoksen tarinoista on kreivi Johan Carl Creutzin torpparista, romani Henric Adamsson Heidmanista, joka poikettuaan matkustuslupansa reitiltä tervehtimään samalla sukulaisiaan tuli pidätetyksi ja passitetuksi pakkotyöhön. Kreivi kirjelmöi useaan otteeseen saadakseen torpparinsa vapaaksi. Anomukset jäivät vaille vastakaikua.

1700-luvulla kirjallisiin lähteisiin alkoi tulla merkintöjä romanisukuisista torppareista. Kaikki sellaiset eivät välttämättä viljelleen maata, vaan osalle tilallinen antoi torpparistatuksen suojelutarkoituksessa. Yksi vaikutin lienee ollut kristillinen myötätunto.

Matkustuslupa pakollinen

Heidman poikkesi matkustuslupansa reitiltä? Sellainen vaadittiin 1600- ja 1700-luvun Ruotsin kuningaskunnassa. Jos nimismiehen kirjoittamaa sisäistä matkapassia matkareitteineen ei ollut esittää, pidätettiin irtolaisena. Vuonna 1727 kuningas kielsi jyrkästi alamaisiaan myöntämästä sisäistä passia ”hakasepille ja mustalaisille”. Passin kirjoittamisesta langetettiin nimismiehelle 20 hopeataalarin uhkasakko. Paikallista väestöä kiellettiin majoittamasta ja kiellon rikkomisesta langetettiin kymmenen hopeataalarin uhkasakko.

Maattomalla väestöllä oli siis suo siellä, vetelä täällä. Rakennettiin säädösten verkosto, jolla romaniperheet pyrittiin hajottamaan siten, että isät ja äidit joutuvat toisistaan erilleen pakkotyöhön ja lapset vieraiden hoteisiin sulautettaviksi kantaväestöön.

Pakko-ottoja armeijaan ja värväytymisiä

1700-luvun puolivälin jälkeen romaneja alkoi värväytyä rykmentteihin, ilmeisesti aika runsaslukuisesti, mutta useimmiten sinne otettiin pakottamalla. Vuonna 1802 pakkovärväyksen kohderyhmää laajennettiin ”ulkomaisiin matkamiehiin”. Ruotuväki tarjosi edes alkeellisen toimeentulon ja ennen muuta suojan.

Tämäkin viheliäinen ansaintakeino tukittiin, sillä vuonna 1805 kuningas Kustaa IV Adolf antoi käskykirjeen, jonka mukaan rykmenteistä tuli erottaa ne kuormanajajat, joilla ei ollut maata viljeltävänään sekä ”kiellettiin ottamasta heitä koskaan tällaiseen palvelukseen”. Syynä oli se, että juuri romanit olivat osaavia kuormanajajia.

Yksi mahtikäskyn uhreista oli kaksitoista vuotta leskikuningattaren henkirykmentissä uskollisesti palvellut romani Johan Mörk. Nuhteeton palvelus ei auttanut ja Adlercreutzin rykmentistä erottaminen merkitsi Viaporin työlaitosta. Sieltä hänen onnistui paeta kuin ihmeen kaupalla ja sen jälkeen hän eli maata kierrellen.

Vastaavanlaisia tapauksia on jäänyt aikakirjoihin muitakin. Järkyttävin niistä on Panu Pulman kertoma hevosmies Armas H:n, rintamamiehen ja sotainvalidin kohtelu vuoden 1947 Helsingissä.

Käsityöosaajia

Myöhäisemmät tutkimukset osoittavat romanit ammattiväeksi monenlaisissa käsityöammateissa. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan karttunut mistään yhdestä taidosta, vaan monien eri töiden yhdistelmistä. Särvin hankittiin lukuisista eri puroista talosta taloon kiertämällä sekä markkinoilla.

Ammattinimikkeitä on runsaammin dokumentoitu varsinaisesti vasta 1800-luvulta, joten siitä seuraavassa blogissani. Hevosiin liittyvä kaikkinainen osaaminen näkyy kuitenkin jo Ruotsin vallan ajan lähteissä.

Romanit saivat useimmiten yösijan taloista, jotka olivat heille ennestään tuttuja. Yösijan vastapainoksi he tekivät ainakin näennäisiä vastapalveluksia, kuten pilkkoivat ja kantoivat puita ja vettä ja hoitivat talon hevoset.

Esimerkiksi Savossa romanit ilmeisesti nauttivat 1700-luvun puolivälissä melko laajasti säätyläisten suojelusta, kirjoittaa tutkija Tuula Rekola, jonka laaja osuus teoksessa perustuu työn alla olevaan väitöskirjaan Marginaalissa Ruotsin ja Venäjän vallan alla, Suomen romanit transnationaalisena alaluokkaryhmänä, 1748−1809. Rekolan väitöstutkimusta rahoittaa Suomen Akatemia, joka tuoreella 4.7.2013 päätöksellään myönsi tutkimukseen 23 900 euron lisärahoituksen.

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian yliopistonlehtorin Panu Pulman toimittama suurteos rakentuu laajoista ja suppeammistakin asiantuntija-artikkeleista, joissa laaja lähteistö ei häiritse taitavalla merkitsemistavallaan kirjan sujuvaa lukemista. Kerronnan kieli on elävää ja kerrontaan on saatu kiitettävän paljon esimerkkitarinoita aikakirjoihin jääneiden romanihenkilöiden kohteluista ja kohtaloista.

Teos on laaja. Haukkaankin siitä tässä vain siivun ja käsittelen aihetta uusissa jutuissani, joista seuraavassa menen 1800-luvulle.

P.S.

Seuraavat blogijutut Panu Pulman toimittamasta Suomen romanien historiasta ilmestyvät 27.7. ja 7.8.

Tiedustelin FM Tuula Rekolalta tarkempia tietoja maan sisäisestä passipakosta. Hänen vastauksensa on alla olevassa kommenttiosuudessa.

Mainokset
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia

  1. Tiedustelin väitöskirjaansa tekevältä FM Tuula Rekolalta tarkemmin maan sisäisestä matkustuspassipakosta ja sain häneltä alla olevan vastauksen. Kuinka moni meistä on tiennyt tästä kouluhistoriansa perusteella?

    ”En ole varsinaisesti passijärjestelmän ekspertti, mutta yritän vastata parhaan tietoni mukaan.

    Minun käsitykseni mukaan matkapassi tuli olla kaikilla ihmisillä säätyläisistä tilattomiin. Miten asia käytännössä toimi, siitä en ole aivan varma, sillä olen ollut tekemisissä lähinnä romanien ja irtolaisten matkapassien kanssa. Korkeammassa asemassa olleiden, tunnetumpien henkilöiden oli varmasti helpompi saada pitkäkestoisia matkapasseja laajemmille alueille kuin rahvaan, jonka matkapasseihin oli merkittävä tarkemmin matkustusaika ja reitti (Anna-Brita Lövgrenillä on muutamia esimerkkejä korkeammassa asemassa olleiden ”väljistä” passeista Ruotsin puolelta vuodelta 1812, ks. s. 206).

    Maaseudulla asuvat saivat passin maaherralta (myöhemmin kuvernööriltä), kaupungissa vakinaisesti oleskelevat oman kaupunkinsa maistraatilta. Talonpojat alkoivat kuitenkin saada passeja myös maaseudun kruununpalvelijoilta ja papistolta.

    Järjestelmä säilyi myös autonomian aikana, mutta passipakko purettiin vähitellen 1800-luvun jälkipuolella. Ruumiillisella työllä elävillä ihmisillä ja irtolaisilla passipakko säilyi pisimpään, mutta vuoden 1883 irtolaisasetuksessa kumottiin vihdoin säädökset myös irtolaisten passittamisesta.

    K. J. Ståhlberg, Suomen hallinto-oikeus. Sisäasiain hallinto. Helsinki: Otava, 1931. (ks. sivut 229−233)

    Anna-Brita Lövgren, ”Rätten att färdas fritt”. Teoksessa Rätten. En festskrift till Bengt Ankarloo. Toimittaneet Lars M Andersson, Anna Jansdotter, Bodil E.B. Persson ja Charlotte Tornbjer. Lund: Nordic Academic Press, 2000, s. 199−221.

  2. Paluuviite: Veljiä ja siskoja | Kivikaupunki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s