Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

940 päivääMinun isäni III

Kun olin lukenut Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina (Teos 2013), päätin kertoa miehelleni ja pojalleni, mistä kohtaa kotikirjastostamme sen sitten löytävät, jos…

Hanna Jensen kirjoitti tietokirjan, mutta hän pureutuu muistisairauteen, sen etenemiseen ja kohtaamiseen hyvin henkilökohtaisesti. Faktan ja henkilökohtaisen taidokas yhteen punonta on vahvuus, joka erottaa teoksen tavanomaisten tietokirjojen joukosta. Vaikka Jensen kirjoittaa ammattitaidolla ja eloisasti, ei kirja silti ole helppoa luettavaa. Asia painaa.

Jensen havahtui keväällä 2009 siihen, että hänen isäänsä oli ilmestynyt kummallisia piirteitä: suun pärisyttämistä, ylettömän runsaita hymyilyjä puhumisen sijasta, tasapainon horjumista, kiinnostuksen herpaantumista, puheen puuroutumista. Sitten tulivat maksamattomat laskut ja pesemättömät pyykit. Sairaus oli muhinut havaitsematta ehkä jo pitkäänkin. Apuvälineekseen isä oli kehittänyt kalenterin ja kaiken muistiin merkitsemisen.

Alkoi pitkä prosessi. Jensen otti selvää, loputtomasti. Internetistä ja kirjallisuudesta tuli hänelle tärkeitä työvälineitä. Hän alkoi pitää isänsä sairaudesta ja omasta huolenpitosuhteestaan päiväkirjaa. Hän taisteli terveydenhoitojärjestelmän viidakossa kuin pikkutiikeri. Ja hän oppi, oppi valtavasti. Tärkeä opettaja oli isä itse.

Hanna Jensen oppi sairauden edetessä, ettei isältä ole suinkaan menossa järki vaan muisti ja että isä on paljon enemmän kuin pelkästään potilas. Hänellä on oma tahto, omat toiveet, mieltymykset, tavat ja tarpeet. Vaikka menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat muistisairaan päässä, kyse ei ole harhoista, vaan todellisista muistoista ja mielikuvista.

Jensen oppi, ettei isän outoja väittämiä pidä oikaista tai kiistää, sillä muistisairas ahdistuu siitä ja kokee avuttomuutta. On lähdettävä mukaan isän todellisuuteen. Sen isä palkitsikin aina hyväntuulisuudella ja asiat etenivät.
”Kohtele muistisairasta kuin tervettä. Lopeta paapominen”, Jensen kiteyttää.

Viisautta, diplomatiaa ja huumoria tarvittiin, kun iältään vielä varsin nuorekas isä lopetti ruuanlaiton, ei imuroinut tai pyyhkinyt pölyjä, ei vaihtanut vaatteita tai tuulettanut ja lopulta lakkasi huolehtimasta henkilökohtaisesta hygieniastaan (”suihkun lattia kastuu”). Se oli rankka muutos pukeutumisessaan ennen niin tarkassa maailmanmiehessä, jonka solmiotelineessä komeili yhä 300 solmiota.

Kirjassa on paljon kokemuksen tuomaa viisautta, mutta myös kerrontaa rytmittämässä suorastaan ehtymättömäntuntuisesti hyödyllisiä tietoiskuja nettiosoitteineen ja -linkkeineen, tuki- ja vertaispalveluineen tai kodin sisustus- ja varustusohjeineen. Jensen ei malta olla potkaisematta terveydenhoitojärjestelmäämme: tiedon hän etsi netistä itse. Sitä ei tarjottu.

Kaikki omaiset eivät jaksa tai osaa hakea samalla vimmalla.

Tytär sai kokea, millainen määrä erilaisia lääkkeitä muistisairaalle määrätään – kunnes hän löysi sen viisaan lääkärin, joka vähensi isän lääkitystä roimasti lähtötasosta. Isää ei enää huumattu höperöksi. Hän sai kokea, ettei muistisairaalla sovi olla tunteita. Jos muistisairas itkee tai on muuten surullinen, hänelle määrätään kiireesti masennuslääkkeitä. Tunteet tasoitetaan ja potilaasta tehdään helppo.

Välillä isä passitetaan terveyskeskuspotilaaksi. Hanna Jensen kirjoittaa: ”Miksi terveyskeskukset ja sairaalat oli ylipäänsä suunniteltu vain makaamiseen? Vain harva sairaus vaatii hoitovaiheessa makaamista. Mitä turha makaaminen aiheutti elämänhalulle? Minusta jokainen liikuntakykyinen, muistisairas ihminen, joka makaa vuoteessa pelkän muistisairausdiagnoosin takia, oli hoitovirhe.”

Yhteiskunta on monta askelta kehitystä jäljessä. Kun Hanna Jensenin isän tauti on lopulta edennyt viimeiseen vaiheeseensa loppuvuonna 2011 aivokudoksen surkastuttua ja isän muututtua liikuntakyvyttömäksi, sairaalan vuodepaikkapulan ja -kierron vuoksi hänet käytetään kalliisti kotona kaatumassa. Avuton isä makaa yön yli kotinsa lattialla, kunnes ambulanssin pilli taas soi.

Suomessa on yksin Alzheimerin tautia sairastavia 80 000. Yksinään kotona asuvia muistisairaita on 40 000. Kun kahdenkymmenen vuoden päästä vanhuksia on tuplasti enemmän kuin nyt, pelkästään muistisairaat täyttäisivät silloin kaikki sairaalapaikat. ”Tulevaisuudessa tarvitaan apuun lapsia, puolisoita, naapureita, koko kylä”, kirjoittaa Hanna Jensen. Kansalaisfoorumin Aaro Harju lisäisi listaan kolmannen sektorin, siis kansalaisyhteiskunnan.

Jensenin mukaan noin miljoona suomalaista auttaa säännöllisesti jotain omaistaan. Hyvä niin. Mutta he tarvitsevat myös itse tukea. Omaishoitajien tukitoiminnan amerikkalaisen uranuurtajan Rosalynn Carterin mukaan maailmassa on neljänlaisia ihmisiä: niitä jotka ovat olleet omaishoitajia, niitä jotka ovat omaishoitajia, niitä joista tulee omaishoitajia ja niitä jotka tarvitsevat omaishoitajia.

Hanna Jensenin kirja on siis syytä säilyttää hyllyssä mahdollisen tulevan tarpeen varalle.

Minun isäni I: Vanha kuningas turvapaikassaan, 5.5.2013
Minun isäni II: Isä. Kertomuksia, 13.5.2013

Advertisements
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

  1. Maila Ovaska sanoo:

    Näin juuri, Anneli! Kiitos tästä. Tulostan tämän ja laitan Jensenin kirjan väliin ja kirjan sille tietylle tulevaisuuden hyllylle, hyllylle, jonka kirjojen toivoisi jäävän tarpeettomiksi.

    Hyvää juhannuksen jatkoa. Maila

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s