Äitini virret

Siionin virretkin sisältävä pieni virsikirja on monissa käsissä  kulunut.

Siionin virretkin sisältävä pieni virsikirja on monissa käsissä kulunut.

Äitini (1913−1992) oli tavallistakin tavallisempi pohjoissavolainen maalaistalon emäntä.

Hän oli hyvä ihminen; hyvä, herkkä ja tunteellinen. Hänen itsetuntonsa ja -luottamuksensa hipoivat usein pakkasrajoja. Siihen oli monta syytä. Neljä luokkaa kansakoulua oli tuon ajan oppimäärä. Mahdollisuutta emäntäkouluun tai kansanopistoon ei ollut. Työn opettamana itseoppineena hän tiesi häviävänsä taidoissaan jokaiselle naapuruston emännälle. Vankka osuutensa oli myös isäni vähättelevällä asenteella.

Äitini minäkuvaa kuvasti hyvin se, että kylää koskeva yleinen juhlakutsu ei äidin tulkinnassa koskenut häntä. Hän ei uskonut olevansa kaivattu. Mutta sosiaalisena ja puheliaana hän kaipasi ihmisten seuraan. Viisaat naapurit oppivat tämän ja soittivat äidille aina henkilökohtaisen kutsun. Jos äitini oli rikkinäisenä ja hermot riekaleina pauhannut juhlien lähestyessä, puhelinsoiton saavuttua hän muuttui iloiseksi, nauru välkehti kasvoilla ja hän alkoi vilkkaasti inventoida sukkiaan ja tarkistaa paremman mekkonsa kuntoa.

Äidilläni oli kaunis lauluääni ja hän lauleskeli tai hyräili hyvällä tuulella ollessaan mieluisasti. Nauhoitimme kerran hänen Helsingin vierailullaan hänen posket hehkuen laulamansa ”Elämää juoksuhaudoissa”.

Lapsuuteni koti ei ollut uskonnollinen. Sunnuntaisin, jumalanpalveluksen aikaan, radio pysyi kiinni, sillä navettatöiden jälkeen isä ja äiti kaipasivat unta. Meille lapsille ne aamupäivät olivat piinaavan pitkiä, sillä sisällä oli äidin ja isän levon vuoksi oltava hiljaa eikä meidän ollut soveliasta peuhata leikeissämme ulkona. Kunnioitimme kyläaukean kotien uskontorauhaa.

Äidin merkinnät

Äidillä oli tapana merkitä virsikirjansa etu- ja takalehdille itsellensä tärkeitä virsiä. Hänellä oli kaksi virsikirjaa ja niistä löytyy osin samoja, osin eri virsiä. Joitakin hän on merkinnyt useampaan kertaan. Olivatko juuri ne hänen tärkeimmät virtensä?

Peräti neljä merkintää on saanut 11-säkeistöinen, psalmiin 139 perustuva virsi 1800-luvulta, (uudessa virsikirjassa ”Minua tutkit, Herrani”):

Mun tutkit, Herra, tarkasti/ Sä tiedät kaikki tekoni./ Jos missä lienen, sulle näyn,/ Jos makaan, istun, nousen, käyn,/ Sä kaikki tieni havaitset,/ Myös ajatukset salaiset.

Usean merkinnän saanut psalmiin 86 perustuva ruotsalainen 1600-luvun virsi huokuu yksinäisyyttä ja epätoivoakin:

Oi Herra, korvas kallista/ ja käänny puoleheni!/ Ah, älä viivy kaukana/ vaan riennä avukseni!/ Mä olen kurja, vaivainen/ vaan sinuun turvaan, rukoilen: Sieluni kätke aina.// Sua huudan, Herra laupias, / ei turvaa muuta mulla./ Öin päivin etsin kasvojas, / On apu tuskaan sulla./ Mun anna nähdä ilosi,/ Sua, Herra, sydämestäni/ mä kaipaan, ikävöitsen.

Mielivirsien kärkeä näyttää olleen J.L. Runebergin sanoihin perustuva kuusisäkeistöinen virsi 165:

Ah, kuinka kiittää voisin/ suuresta armostas./ Ja veisata kuin soisin/ Sun, Herra, kiitostas./ En armos avaruutta voi koskaan ymmärtää,/ se ain on suurta, uutta,/ se ihmeeks meille jää.

Kolmen lapsen äitiä on myös koskettanut lasten virsi ”Ystävä sä lapsien, katso minun puolehen./ Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa./ Onni täällä vaihtelee,/ Taivaan isä suojelee.”

Useimmat äidin virsistä ovat minullekin lapsuudesta tuttuja, mutteivät kaikki. Hänen valitsemistaan virsistä kuultaa luottavainen usko suurempaan näkymättömään voimaan ja turvaan, joka on lempeä ja hyvä, ei tuomitseva ja ankara.

Kauneuden kaipuu

Äitini virret ovat myös melodioiltaan kauniita. Saksalaisessa virressä 1560-luvulta ”Herran sanaa pyhää” verrataan tutuin luontokuvin: Mä kauniin tiedän kukkasen,/ se mulle ilon antaa./ Se kukkasista suloisin/ ja ihanin/ taivaasta tuoksun kantaa.Omia lapsuuden mielivirsiäni on useamman kerran äitini merkitsemä ruotsalainen virsi 1600-luvulta:

Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen,/ Suostuu hänen mielehensä/ tahtohonsa tyytyen./ Ilo, onni, korkeus/ murhe, köyhyys, ahdistus,/ Kaikki kääntyy parhaaksemme,/ myöskin kuolo voitoksemme.// Häilyvä on sydämemme,/ varjo vaelluksemme,/ Monet vaiheet päivinämme täällä aina koemme./ Eivät kestä aarteet maan,/ tieto, taito, valtakaan./ Emme saata yhtään jatkaa/ elämämme juoksun matkaa.

Virressä on kuusi säkeistöä. Uskon jokaisen koskettaneen äitiäni.

Meren yli mailleni

Äitini virsien joukossa on toinenkin mielivirteni. Äitini on poiminut sen Siionin virsistä (”Armon Henki johdattakoon”) , mutta se on kuulunut vuodesta 1938 lähtien myös varsinaiseen luterilaiseen virsikirjaan (”Kiitos olkoon Jumalalle”).

Sen runoili vuonna 1735 kuollut Elsa Christina Holmsten ja uudisti 1897 Wilhelmi Malmivaara. Kuulemani tarinan mukaan vasta vihitty aviopari teki häämatkan purjelaivassa Oulusta Tukholmaan, kun keskellä merta laiva joutui rajumyrskyn kouriin. Nuori aviovaimo kirjoitti merellä:

Puhalla nyt purjeesehen,/ että pääsen/ meren yli mailleni!/ Pidä, Jeesus, itse perää,/ Herra, herää!/ Muuten hukkuu haahteni.// ja tuonpuoleisesta elämästä hän kirjoitti: Siellä sitten iloss` taivaan,/ alta vaivan päästyä sua kiitetään./ Siell` ei aalto uhkaa laivaa,/ synnin vaivaa siell ei itke yksikään.

Suoja ja turvallisuus huokuvat myös tuttuun psalmiin 23 perustuvasta virrestä 334:

Kun Herra vain mua paimentaa,/ ei mitään multa puutu,/ Hän kaitsemasta minua,/ ei väsy, ei hän suutu./ Hän ruokkii taivaan leivällä,/ ja elämän myös vedellä./ Hän sielun virvoittaapi.

Äitini virsikirjaansa merkitsemiä virsiä on kaikkiaan 19. Yleissävyn voi tiivistää vaikkapa Julius Krohnin 1500-luvun englantilaiseen melodiaan tekemien säkeiden sanomaan luottavaisesta ja nöyrästä mielestä:

Eteesi, Herra armiain/ nyt tuskani mä toisin,/ vaan enhän tiedä, kuinka vain/ Sua rukoillakaan voisin./ Siis itse neuvo, opeta,/ Mun sydämeni vuodata/ sä rukouksen Henki.// Suo, Herra, voimaa rukoilla/ uskossa luottavasti,/ suo mulle taivaan armoa/ huokaamaan hartahasti,/ niin ettei suu vain puhuisi,/ vaan koko sielu huutaisi/ sydämen pohjast aivan.// Hyvyytees loppumattomaan/ mun sydämeni luottaa,/ Isäänsä lapsi milloinkaan/ ei turvata voi suotta./ En lahjojasi ansaitse,/ kuitenkin, Isä, annat ne/ sulasta armostasi.

Miten paljon voi omista vanhemmista olla havaitsematta asioita silloin, kun olemme vielä heidän huollettavinaan ja kasvatettavinaan. Sattumalta myöhemmin käsiin osuvat kirjeet, muistiinpanot tai valokuvat tuovat esiin kätköön jääneitä seikkoja. Virsikirjojensa kautta äitini on lähestynyt minua uudella tavalla, yli 20 vuotta kuolemansa jälkeen.

Advertisements
Kategoria(t): Kulttuurihistoria Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Äitini virret

  1. Maila Ovaska sanoo:

    Kiitos, Anneli tästä(kin) kirjoituksestasi.

    Itse jätän jälkiä monenlaisiin papereihin ja nyt sain lisää uskoa ja toivoa siihen ajatukseeni, että jälkipolveni löytävät merkinnöistäni sekä tietoa minusta että eväitä omaan elämäänsä. Maila

  2. Marja-Liisa Kauhanen sanoo:

    Kiitos Anneli hienosta kirjoituksesta, joka toi minullekin uuden ulottuvuuden äitiisi ja toi mieleen monia lapsuuden muistoja. Marja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s