Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Kuumaa hiekkaa, aurinkoa ja naurua, mutta myös kylmää ja yksinäisyyttä

Kuumaa hiekkaa, aurinkoa ja naurua, mutta myös kylmää ja yksinäisyyttä

”Hän tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisi ikuisesti. Mitään muuta ei ole olemassa, vain tämä kirkas, kaiken ympäröivän pois sulkeva valo, ja hän ja hänen sisarensa.”

Kouluikäinen Beate vie isolta siskoltaan Harrietilta tämän poikaystävän Effen. Pian salasuhteen paljastumisen jälkeen Effe on pestautunut jälleen merimieheksi ja on eron aika. Beaten rakkaus Effeen on ehdoton ja pakahduttava. Mutta kun viimeisessä yhteisessä illassa kotikaupungin Hangon Kasinolla Beate tapaa yllättäen isosiskonsa, hän menee ja pyytää siskoaan tanssiin.

Katja Kallion Säkenöivät hetket on kertomus kolmesta naisesta ja kolmesta sukupolvesta, Ingasta 1910-luvulla, hänen tyttärestään Ellystä vuosina 1914 ja 1936 sekä tämän tyttärestä Beatesta vuonna 1936 ja sen jälkeen. Tärkein tapahtumapaikka on kylpylä- ja satamakaupunki Hanko.

He ovat kuin ketkä tahansa meistä. Ingan säkenöivä hetki sattui Helsingin Ruttopuistossa hänen istahtaessaan samalle penkille runokirjaan syventyneen miehen kanssa. Satunnaisesta tuttavuudesta kehkeytyy lyhyt, vimmainen rakkaussuhde, joka muuttaa Ingan elämänsuunnan.

Kun vuosia myöhemmin äiti ja tytär, Inga ja Elly, saapuvat muutamaksi viikoksi venäläisten aristokraattien kansoittamaan Hotel Pension Bellevueen kuumana kesänä 1914, nuori Elly näkee ravintolassa seuraneidin seurassa Hänet. Hän on kesäänsä kylpylässä viettävän paronittaren tytär Eupraksia. Elly ei uskalla katsoa suoraan, mutta on joka solullaan tietoinen toisen läsnäolosta. Näkymättömät säkenöivät siteet tekevät kuitenkin tytöistä pian sydänystävykset, erisäätyisyydestä huolimatta.

Kallion kirjassa säkenöiviä hetkiä seuraa aina, ennemmin tai myöhemmin, äkkinäinen käänne. Ellyn ja Eupraksian ero tapahtuu raastavasti, ilman hyvästejä ja yhteystietojen vaihtoa. Se tapahtuu hetki ennen kuin kylpylävieraat tavoittaa tieto sodan syttymisestä Venäjän ja Saksan välillä.

Kun yli 20 vuotta myöhemmin Ellyn tytär Beate uhmakkaasti katoaa kotoaan muuttaakseen kutsumattomana rakastettunsa Effen luokse tämän muutaman neliön alivuokralaishuoneeseen ja kohtaa Effen vuokraemännän, liki ikäisensä Solveigin, naisten välille syttyy kiihkeä ystävyys. Se palaa aikansa rajulla liekillä:

”Solveigin ruskeiden silmien pohjalla ritisi ja tuikki lämpö, ja sen hehkuun Beate laski väsyneen, hätääntyneen itsensä ja sulki huokaisten silmänsä.”

Jokaista säkenöivää, käänteentekevää hetkeä seuraa viiveellä raastava toisenlainen hetki. Niinpä naimisissa oleva Solveig väsyy lopulta kikatustasoiseen ystävyyteen. Beate on nuori, ja nuori on rakkaudessaan kuin roihuna palava tappura. Hän torjuu itseltään uhmakkaasti äitinsä lisäksi myös isänsä loukkaamalla ja haavoittamalla tätä.

Kirja on täynnä ylpeyttä, uhmaa, valta-asemien hakemista, petosta, kostoa, unelmia, aviopuolisoiden vieraantumista, rakkautta ja anteeksiantoa, siis ihmisten välisiä suhteita, jotka syntyvät välittämisestä ja siitä tosiasiasta, että olemme toisistamme riippuvaisia ja tarvitsemme toisiamme.

Keskinäisestä riippuvuudesta, välittämisestä ja anteeksiannosta koskettavimpia kuvauksia on jakso Elly-äidystä etsimässä tytärtään Beatea Ruotsista. Elly on kuin Lemminkäisen äiti Tuonelan virralla. Hän löytää Beaten vauvansa kanssa viheliäisistä oloista, syvässä unessa. Äiti painautuu lapsensa viereen sängylle niin, että hänen ruumiinsa lämpö siirtyy viluiseen nukkujaan.

Tätä kirjoittaessani tuli mieleeni Raamatun kertomus tuhlaajapojasta. Ei Katja Kallio ehkä sitä ajatellut. Mutta tuhlaajapojan paluu tarinassa kuultaa. Kun Beate palaa kaiken kadotettuaan nyytteineen ja vauvoineen äidin noutamana kotiin ja näkee töistä palaavan keuhkopölytautisen vanhan Theo-isänsä, josta hän kauan sitten erosi solvauksia syytäen, häneltä pääsee parkaisu ja hän lähtee juoksemaan:

”Hän juoksi kohti isänsä pitkää, hiukan kumaraa hahmoa, ja melkein kaatoi hänet heittäytyessään hänen syliinsä… Talon kohdalla [Elly] pysähtyi katsomaan rannalle. Beate seisoi rannalla isänsä sylissä. Hänen käsivartensa roikkuivat hervottomina kuin rikkinäisellä nukella. Pää oli kallistunut Theon olalle, ja hän itki suu auki, hampaat vasten Theon hartiaa. Tuuli kuljetti Ellyn korviin pätkiä ulinasta, irralliseen tahtiin Beaten vatsanpohjasta saakka nousevasta valituksesta. Theo oli kiertänyt toisen kätensä Beaten ympärille. Toisen hän oli laskenut Beaten hiuksille. Elly saattoi miltei tuntea käden painon ja lämmön omillaan. Se oli muisto, ei toive.”

Tuhlaajatytön paluu tapahtuu sukupolvelle, jolla eroottiset halut olivat – kuten aina − jakamaton osa inhimillisyyttä, mutta moraalikoodisto ankara. Katja Kallion romaanin charmi on vanhassa kadonneessa maailmassa, mihin Hangonniemellä kuului vilkas ja kansainvälinen kylpyläkulttuuri ja sen vastakuvana kalastajien, trokareiden, ahtaajien ja kivihiomotyöläisten perheiden ankara arki.

Viehättävä kirja.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Katja Kallio: Säkenöivät hetket

  1. Tarja Heinola sanoo:

    Välittäminen ja anteeksianto, ihmiselämän ehkä tärkeimmät asiat. Emme selviydy ilman toisiamme, ilman rakkaimpiamme. Pienet asiat, pienet ohikiitävät hetket kantavat meitä eteenpäin. Tällaisia ajatuksia kirjan kuvaus herätti helteistä päivää ennakoivana maanantaiaamuna.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s