Viktor Pilipenko & Georgi Kasjanov: Ukrainan historia

Ukrainan historia 2 Kun kerron tutuilleni lähteväni toukokuun lopussa omatoimimatkalle Ukrainaan, reaktiona on reagoimattomuus. Ei siis hämmästys tai muodon vuoksi heitto ”Miksi sinne…”, vaan ilmeetön reagoimattomuus. Runsaan 40 miljoonan asukkaan Ukraina on iso tuntematon läntti keskellä Euroopan karttaa.

Ja vielä muutama vuosikymmen sitten nuoret aikuiset lauloivat rinta paisuen Elvi Sinervon runoon perustuvaa Kaj Chydeniuksen laulua Natalia, joka kertoo Sinervon sodanaikaisesta desanttisellitoverista. Natalian koti-ikävä kukkivien akasioiden maahan oli palava. Eikä ole kymmentä vuottakaan siitä, kun oranssiliput liehuivat optimistisesti Ukrainan kansannousussa kärkihahmoinaan Viktor Juštšenko ja Julija Tymošenko.

Ukraina kantaa hirveää historiaa. Paradoksaalisesti viljavan mustan mullan maa on kokenut äärimmäisen rankkoja nälänhätiä. Viime vuosisadalla seesteisin aika oli 1920-luvulla nuoressa Neuvosto-Ukrainassa. Mutta sekin vuosikymmen käynnistyi 1921−1922 nälänhädällä. Uhrien lukumäärä oli noin miljoona ihmistä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Stalinin toimeenpanemassa kansanmurhassa 4,5 miljoonaa ukrainalaista tapettiin tietoisesti ja suunnitelmallisesti nälkään. Neuvostoliiton haluttiin lyövän Yhdysvallat teollistumisen volyymissa ja sen rahoittamiseksi kaikki mahdollinen vilja haluttiin myydä ulkomaille. Samalla saataisiin Ukrainan maatalous pakotetuksi kolhooseihin. Ihmisiltä riistettiin siemenviljatkin ja sotilaat sulkivat poispääsyn kylistä. Ukrainan väestö romahti neljänneksellä.

Tuo nälkään tapettujen määrä oli enemmän kuin koko silloinen Suomen väestö.

Vuosikymmenen lopulla alkoivat likvidoinnit. Kohteeksi joutui opettajia, lääkäreitä, opiskelijoita, korkeakouluopettajia, insinöörejä ja tiedemiehiä. Kymmeniä tuhansia, ukrainamielisyydessäänkin syyttömiä, lähetettiin leireille, ammuttiin tai alistettiin raakoihin kidutuksiin. Kansalliskommunistit oli listitty jo vuosikymmenen alussa.

Molemmat maailmansodat velloivat juuri Ukrainan maaperällä tuhoten kylät, raunioittaen kaupunkeja ja raiskaten väestön. Molotov−Trippentrop-sopimuksen perusteella Neuvostoliitto miehitti myös muiden muassa Puolalle kuuluneen ja Puolan sortaman Länsi-Ukrainan. Noin 400 000 ukrainalaista, lähinnä talonpoikia ja sivistyneistöä kyydittiin Neuvostoliiton itäosiin ja tilalle siirrettiin noin miljoona puolalaista ja juutalaista.

Sitä seurasi Natsi-Saksan miehitys ja Hitlerin Lebensraumin tarve alempirotuisilta ukrainalaisilta. Viljan ryöstöt olivat Stalinin toimeenpanemalla tasolla ja Saksaan kuljetettiin 2,3 miljoonaa ukrainalaista nuorta miestä orjatyövoimaksi, työteliäintä ja jaksavinta kansanosaa. Suonenisku oli ankara ja jätti jälkensä maan myöhempään kehitykseen.

Vaikka toisen maailmansodan seurauksena Saksasta siirrettiin paljon teollisuutta sotakorvauksina juuri Ukrainaan ja sen teollisuus kehittyi ripeästi, maassa koettiin jälleen uusi massiivinen nälänhätä. Vuoden 1947 nälkään kuoli jälleen noin miljoona ukrainalaista. Yksi monista syistä oli maatalousasioista vastanneen Nikita Hruštševin hillittömät ja vastuuttomat kokeilut.

Mitä olemme siitä tienneet?

Ukrainalaiset eivät liioin säästyneet kyydityksiltä. Siperiaan saatettiin toimittaa kokonaisten kyläkuntien asukkaat. Vuosina 1946−1949 pakkosiirtojen uhreiksi joutui yli puoli miljoonaa ihmistä. Ukrainan ideologiset vainot saivat 1950-luvun alkuun mennessä yhteiskunnallisen vainoharhaisuuden piirteitä.

Listasin edellä vain 1900-luvun muutamia murhenäytelmiä, jotka johtivat kansanmurhan kaltaisiin massakuolemiin. Ukrainan historia on verihurmeen ja väkivallan historiaa myös aiemmilla vuosisadoilla. 1600- ja 1700-luvut ovat jatkuvien sotien ja kansan kärsimysten historiaa. Pahimpia sortajia ovat olleet puolalaiset ja liettualaiset ja Pietari I:stä (Suuresta) lähtien Venäjän tsaarit.

Vuonna 1654 Ukraina haki lähentymistä Venäjään Krimin tataarien jatkuvan petollisuuden pakottamana ja saadakseen suojaa. Maat solmivat liittosopimuksen. Siitä käynnistyi Venäjän tietoinen alistaminen ja Venäjään liittämispolitiikka, missä Dneprin itäpuolelle syntynyt Vähävenäjä oli enää vasallivaltion asemassa. Ukrainan talonpojat, joita väestö oli vielä viime vuosisadan alussa 85-prosenttisesti, sidottiin maaorjuuteen 1700-luvun puoliväliin mennessä. Siihen joutuivat myös Dneprin länsipuolisten alueiden talonpojat alistajina milloin Puolan aatelit, milloin itävaltalaiset, milloin venäläiset.

Kaikkien tsaarien politiikkana oli säälimätön venäläistäminen, myös meidän arvostamamme Aleksanteri I:n ja II:n. Pahimmasta päästä oli Katariina Suuri.

Kiovan yliopiston historian laitoksen tutkijan Viktor Pilipenkon ja Ukrainan tiedeakatemian tutkijan Georgi Kasjanovin teos Ukrainan historia (Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1997; 260 sivua) on analyyttinen ja pieteetillä objektiivisuuteen pyrkivä. Se valaisee tapahtumien taustat, syyt ja seuraukset kiihkottomasti. Se lähtee Ukrainan muinaisista asukkaista ja keskiajan Kiovan Venäjästä sekä päätyy 2000-luvun kynnykselle.

Lähden avoimin ja uteliain mielin katsomaan, kukkivatko akasiat, ja tutustumaan maahan, joka vuosisatojen ajan on sitkeästi pyrkinyt milloin autonomiaan, milloin itsenäisyyteen, kamppaillut ukrainan kielen ja kulttuurin puolesta ja jonka historia tuntee lukuisan joukon sankarillisia miehiä, kuten itsenäistymistaistelun symbolin Ivan Mazepan 1600-luvulta tai itsensä maaorjuudesta vapaaksi lunastaneen talonpojan pojan, runoilijan Taras Ševtšenkon 1800-luvulta.

Nykyisestä väestöstä 78 prosenttia on ukrainalaisia ja 17 prosenttia venäläisiä, kaikkien venäläistämistoimenpiteiden, tukahduttamisten, väestösiirtojenkin ja naapurimaiden toteuttamien miehitysten ja pilkkomisten jälkeen. Ukrainalaisten veressä on kasakoiden ja hetmanien henki.

Advertisements
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Viktor Pilipenko & Georgi Kasjanov: Ukrainan historia

  1. Kimmo Eskola sanoo:

    Kiinostavalta tuntuva kirja, Anneli, näin historiafriikin tuntumalla. Aino-tyttären isäntä- ja kamuperheen juuret ovat Ukrainassa, mutta siellä 10 vuotta sitten vieraillessani tuntui, että he kokivat itsensä ensi sijassa venäläisiksi. 2004 vallankumous on tosin saattanut muuttaa ajattelua.
    t. Kimmo

    • Ukrainalaisista lienee nykyisin 17 prosenttia venäläisiä. Odessassa puhuttiin kuulemani mukaan pääasiassa venäjää, mutta sen sijaan Kiovassa valtakieli on ukraina. Samoin kirjoitetut tekstit ovat ilman muuta ensin ukrainaksi. Kyllä he taitavat tuntea itsensä ensisijaisesti ukrainalaisiksi.

      • Tässä joitain täsmätietoja vuoden 1989 väestölaskennasta:
        • Venäläisiä on Ukrainassa noin 11 miljoonaa, heistä 57 % on syntynyt Ukrainassa; ukrainalaisia on saman laskennan (1989) mukaan 37 miljoonaa.
        • 1997: 56 % luokitteli itsensä ukrainalaisiksi, 11 % venäläisiksi, 27 % ukrainalaisiksi ja venäläisiksi; vuonna 2010 78 % katsoo olevansa ukrainalaisia/Läh. Vollmer & al.
        • 1997: 41% puhui ukrainaa, 44 % venäjää ja 14 % molempia samantasoisesti
        Ukrainan 25 alueesta 11 on ukrainankielisiä. Länsi-Ukraina on käytännössä täysin ukrainankielinen. Etelä-Ukraina ja itäisin osa Ukrainaa ovat liki venäjänkielisiä (yli 80 %). Venäläisimmät alueet ovat Sevastopol, Krim, Donetsk, Luhansk ja Odessa.

        Kiovassa oli matkani aikana Kiovan päivä. Se näkyi hyvin voimakkaasti Ukrainan kansallisväreissä, keltaisena ja vaalean sinisenä eli hyvin, hyvin kansallismielisenä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s